Termiitin tarinat

Juniorin tarinat

1. Halutaan vaihtaa ohjaaja

2. Pirkan Dammit

1. TERMARI TULEE TALOON

Emäntä oli jo pidemmän aikaa kärsinyt vakavasta pakkomielteestä. Oireet ilmenivät ruokahaluttomuutena, epämääräisinä huokailuina, erinäisten pehmeiden esineiden hypistelynä ja samaa kaavaa toistavana yksinpuheluna. Sukulaiset ja tuttavat alkoivat osoittaa ahdistuneisuuden merkkejä, kun eivät jaksaneet enää seurata yhä pahenevan taudin etenemistä.

Lopulta tilanne muuttui läheisten osalta suorastaan kestämättömäksi, joten asialle oli pakko tehdä jotain radikaalia. Puhelinsoitto kasvattajalle toimi tehokkaana ensiapuna kuumeeseen, joka asiantuntijoiden mukaan oli kuitenkin kroonista laatua. Pidempikestoista lievitystä oireisiin oli mahdollista saada vain hankkimalla taloon koira.

Kun soitosta oli kulunut noin viikko, emännän asuntoa kansoitti jo ihana suklaanvärinen pötkö. Huomattavasti lyhentyneistä yöunosista huolimatta tiedossa oli hauskoja touhuhetkiä uuden vauvan kanssa. Muutamassa päivässä tulokas oli hurmannut viehkeydellään kaikki tielleen osuneet kaksijalkaiset roska-auton kuljettajasta kampaamon tätiin ja taloyhtiön huoltomieheen.

Otukselle kehkeytyi nopeasti varsin luonnollisella tavalla liuta lisänimiä, kuten Riehupylly (sähköshokkikohtaukset), Psyko (omituinen viehtymys yllätyshyökkäyksiin suihkuverhon alta), Raateluhammas (ei tarvinne lisäselvityksiä), Mahtimaha (ilmenee tehokkaan aterioinnin yhteydessä) ja Termiitti (tuhoava puuhastelu kodintekstiilien ja huonekalujen kimpussa).

Pian tulokas tunsi olonsa kotoiseksi uudessa elinympäristössään. Pelkkä nukkuminen ei enää riittänyt, vaan elämästä alkoi selkeästi puuttua virikkeitä. Niitä oli yksinollessa antoisaa keksiä. Ruskea paperisilppuri keksi oitis itselleen kehittävän harrasteen: postin järjestelmällisen tuhoamisen. Kaikkiruokaisen kulttuurinystävän kitaan menivät ihan tasapuolisesti Euromarketin mainokset, sähkölaskut ja Kotivinkki, mitään erityisesti suosimatta.

Lakkapintainen Image taisi tosin maistua aika pahalta, koska sen kotiin palaava emäntä löysi yleensä suunnilleen alkuperäisessä muodossaan oven tienoilta. Vaalimainosten popsintaa ei silti voinut pitää mitenkään merkittävänä menetyksenä, sillä niitä 'äänestä-perttiä-koska-pertti-on-niin-kiva-mies' -liuskoja tulvi luukun täydeltä muutenkin. Harmittamaan jäi lähinnä se, ettei postintarkastaja oikein erottanut laatua roskalehtisistä.

Tämäkin ongelma poistui, kun eräs viiksekäs mies tuli asentamaan asuntoon sisäoven. Maksajana toimivalle vuokraemännälle esitettiin vakuuttavaan tapaan viralliseksi syyksi tietenkin se, että asunnon äänieristys kohenisi tuntuvasti. Oikeaa syytä ei kukaan kehdannut mainita.

Miten turvallinen olo emännälle tulikaan, kun hän töihin lähtiessään sai nykäistä välioven perässään kiinni. Olisi ollut mielenkiintoista olla näkemässä Termiitin ilme postin kolahtaessa luukusta sisäoven taakse sen hampaiden ulottumattomiin! Emännän huulille kohosi sadistinen hymy...

 ↑ takaisin ylös
 

2. ELÄMÄ ON LAIFFII

Emäntä on sadisti. Tähän johtopäätökseen Termiitti on tullut viime päivien tapahtumien perusteella. Tuntuu uskomattomalta, että vielä nykyaikanakin on sallittua käyttää rangaistusmetodeina suurta fyysistä tuskaa aiheuttavia apuvälineitä. Kidutuksen jäljiltä rangaistava on vähintäänkin invalidi, sillä käytetyt menetelmät lyövät laudalta mennen tullen kaikki keskiaikaiset keinot. Ne olisivat olleet kuin käynti Särkänniemessä verrattuna Termiitin kokemuksiin.

Kaikki tapahtui täysin viattomasti, tyystin ilman minkään sorttista ilkeää ajatuksenpuolikastakaan. Suklaanvärisen gerbiilin oli suorastaan pakko keksiä itselleen kehittävää ja stimuloivaa ajanvietettä postien lukemisen poistuttua ikävällä tavalla ohjelmistosta.

Emäntä ei ollut jättänyt hänelle MITÄÄN leikkikaluja eikä MITÄÄN jyrsittävää viihdykkeeksi, lukuun ottamatta seitsemää vessapaperin hylsyä, kolmea kumirengasta, muovikanisteria, neljää sukkaa, palloa, kahta rättiä ja paria purutikkua. On siis todella ymmärrettävää, että aktiivinen ja reipas koiranalku turhautuu ja keksii itselleen edes jotain järkevää tekemistä.

Asunnosta löytyy uskomaton määrä mielenkiintoisia ja haastavia kohteita, jotka viettelevästi maanittelevat hampaita luokseen. Termiitti on toki kuuliaisena yrittänyt kaikin voimin vastustaa oven stoppareiden, kenkähyllyn kulman, kirjahyllyn reunan ja sängyn jalkojen toistuvia pureskelukutsuja, mutta eihän kukaan voi loputtomiin venyä. Sille ei kerta kaikkiaan voi mitään, jos esimerkiksi oven stoppari hyppää väkisin kitaan! Olisi äärettömän epäkohteliasta kieltäytyä rouskuttelusta sellaisessa tilanteessa.

Emännälle tällainen ajatusmalli ei kuitenkaan iskostu päähän ja hänellä onkin asioista varsin päinvastainen näkemys. Ehkäistäkseen koko asuntonsa uudelleenmuotoilun hän päätti ottaa käyttöön järeämmät keinot. Kaikki strategiset kohteet siveltiin ensin etikalla ja sen jälkeen ne saivat kauniin, harmahtavan valkopippurikuorrutteen. Vihaisesti pärskivälle ja erittäin kiukustuneelle koiralle on ollut antoisaa nauraa maha kippurassa.

Termiitti itse on päättänyt viedä asian eteenpäin, vähintäänkin EU:n pienen yksilön oikeuksia suojaavaan komiteaan. Samaan instanssiin on mahdollisesti lähdössä kantelu toisestakin kidutustapauksesta, joka sattui aivan hiljattain. Hän ei tiedä, onko kukaan muu joutunut vastaavanlaisen, törkeyttä hipovan hyökkäyksen kohteeksi. Tässä ensin uhrin versio tapahtumista seiska-kertoo-totuuden -lehdelle:

"Oli synkkä ja myrskyinen yö. Tuuli oli purevan kylmä ja vettä vihmoi kuin nauloja lyijynharmaalta taivaalta. Kuin ihmeen kaupalla Termiitin onnistui raahautua turvaan sisätiloihin päivän viimeiseltä ulkoilureissultaan. Lopen uupuneena hän asettui makaamaan pedilleen ja odottelemaan rauhallisesti nukkumaanmenoa.

Yhtäkkiä pimeydestä hyökkäsi hampaisiin saakka aseistautunut, vaarallisen oloinen ihminen. Hän alkoi mielivaltaisesti pahoinpidellä pientä ja täysin avutonta pentua jättäen tämän sitten virumaan lattialle eläinlääkärikunnossa. Paikalle osunut emäntä kykeni onneksi elvytystaitoisena pelastamaan koiran jo lähes varmalta kuolemalta."

Ja tässä emännän reportaasi tapahtumista:

"Oli tavallinen syysilta. Vettä satoi hiljalleen ja ilmassa oli aistittavissa pientä tuulenvirettä. Termiitti oli riehunut ulkona kuin vähäjärkinen torakka ja sama meno jatkui toki sisälläkin. Miten mieltä ylentävää oli tuntea naskalinterävät piikkihampaat vaihtoehtoisesti kantapäässä tai varpaissa keskimäärin kahden sekunnin välein.

Kielloilla ei ollut merkittävää vaikutusta tai sitten koirasta oli illan aikana tullut venäjänkielinen, joten se ymmärtänyt käskyjä. Muutaman selätyksen jälkeen tapahtui lievää rauhoittumista, joten oli mahdollista kiehauttaa itselleen kuppi teetä. Oli mukavaa istahtaa hetkeksi sohvalle ja nautiskella lämmikkeestä.

Pahaksi onneksi puhelin soi ja siihen oli pakko vastata. Kurkotin puhelimen suuntaan ja laskin samalla kuppini epähuomiossa lattialle. Termiitti hyökkäsi teen luo kuin mehevämmänkin paistin kimppuun ja poltti tietysti nenänsä. Kuului KARMEA ulvaisu, sillä tottahan kuuma neste poltti kirsua.

Koira ei kuitenkaan pikkujutusta vielä hätkähtänyt, vaan marssi järkähtämättömän varmoin askelin takaisin kupin luo ja poltti nenänsä toistamiseen. Neste oli edelleen yhtä kuumaa. Yllättävän looginen oivallus sinänsä, sillä hyökkäysten välissä kului aikaa ehkä noin kaksikymmentä sekuntia. Ja minkä opetuksen Termiitti tapahtuneesta saikaan? Hmm, vaikea sanoa, tuskinpa mitään syvällisempää..."

↑ takaisin ylös

3. YSTÄVÄMME ULKOAVARUUDESTA

Emäntää on alkanut suunnattomasti epäilyttää, että hän on tullut labradorinpennun sijasta hankkineeksi avaruusolion. Otettuaan yhteyttä Natoon ja tutkittuaan hartaasti aiheeseen liittyvää kirjallisuutta hän on tullut siihen johtopäätökseen, että kyseessä saattaisi olla eräs harvinaisempi vierailijalajike Marsista kutsumanimeltään %7##@()?~p**¤^§.

Olion käyttäytyminen tukee vahvasti tätä olettamusta. Onkin suoranainen helpotus, kun voi selittää ihmisille tietynlaisen käytöksen olevan kyseiselle lajikkeelle täysin luontaista. Olosuhteethan ovat Marsissa huomattavasti rankemmat kuin Maassa ja vaativat siten karskimpaa ja kovempaa otetta elämään. Tosiasia nimittäin on se, että vain vahva(hampainen) selviää.

Epäilykset heräsivät jo jokin aika sitten. Emännän kotia asuttavalle eliölle alkoi kehkeytyä omalaatuisia tapoja. Kotiutumisvaiheen ollessa loppupuolella otuksen näennäisen kiltin ulkokuoren alta paljastui oikea peto. Vienon vikinän sijaan suusta kuuluu kummallista ääntelyä, joka muistuttaa etäisesti moottorisahan ja sähköhammasharjan risteytystä.

Meteli ei ikävä kyllä rajoitu ainoastaan neljän seinän sisälle, vaan sitä esiintyy myös ulkoillessa. Se on alkanut oudoksuttaa myös naapurin mopsin omistajia, jotka äänen kuullessaan kiskovat kiireesti koiraansa kauemmaksi. Ehkä he pelkäävät surinan olevan joku tarttuva epidemia.

Ruokatottumuksissa on myös tapahtunut rajua taantumista. Tarjotun murkinan lisäksi hirviön makuhermoja tuntuvat kutkuttavan toinen toistaan kammottavammat lisukkeet. Pururata on mitä mainioin einesallas, sillä siellä on jaossa kilometritolkulla ilmaisia chipsejä. Käytetyt nenäliinat, purukumit, karamellipaperit, nahkahansikkaat ja kondomit ovat ihania gourmetlisiä. Sivistyneiden ja koulutettujen koirien sivistyneet ja koulutetut omistajat luovat emäntään ja narun toisessa päässä vilistävään otukseen erittäin paheksuvia katseita ja kuiskuttelevat tietävästi keskenään.

Yleisessä käyttäytymisessä tapahtuneet muutokset ovat niin ikään kauhistuttaneet sekä eliön haltijaa että ympäristöä. Ennen niin pehmeä alistuja on tiessään ja tilalle on ilmestynyt häntä itsevarmasti törhöllään hölkkäävä peto singerimäisesti naksuttavine kitoineen. Muut koiranulkoiluttajat mutisevat jotakin epämääräistä 'luonnevioista' ja 'sellainen piski millainen omistaja' kiskoessaan trimmattujen nelijalkaistensa häntiä pois Termiitin hampaiden välistä. Tilannetta eivät auttaneet yhtään emännän laihat selitysyritykset iloisesta energiapakkauksesta ja terhakkaasta menijästä.

Sisätiloissa käytös ei ole yhtään parempaa eikä varsinkaan vieraskoreudesta ole tietoakaan. Pitkään suunniteltu tapaaminen lähisukulaisen kahden beagle-herran kanssa oli tulevaisuuden kannalta äärimmäisen tärkeä, pitihän koirien jatkossa tulla keskenään toimeen.

Sovittuna iltana käymään tulleet beaglet olivat rappukäytävään astuessaan autuaan tietämättömiä sisällä vaanivasta pedosta. Ne juoksivat ovesta sisään tervehtien riemukkaasti emäntää. Samalla hetkellä ne huomasivat liikettä sisemmällä huoneistossa ja jäykistyivät patsaiksi niille sijoilleen. Ilmeistä paistoi syvä inho ja niiden naamoilta oli helppo lukea halveksiva kysymys: "MIKÄS TUO TUOLLA ON OLEVINAAN JA MITÄ SE TEKEE MEIDÄN LEMPIPAIKASSA?"

Termiitti hyökkäsi intoa täynnä tekemään tuttavuutta uusien purulelujen kanssa eikä antanut kalsean vastaanoton masentaa itseään millään lailla. Vanhempi beagle kääntyi epäuskoisena katsomaan omistajaansa, sillä se ei voinut uskoa huonoa onneaan todeksi. Pitempää sulatteluaikaa sille ei kyllä jäänytkään, sillä pikku hirviö iski vauhdilla purukalustonsa pahaa-aavistamattoman vanhuksen häntään.

Tämä oli kuitenkin sen sietokyvylle jo liikaa. Arvokkaasti kannoillaan kääntyen se asteli verisesti loukattuna takaisin ulko-ovelle eivätkä mitkään maanittelut saaneet sitä palaamaan vapaaehtoisesti takaisin sisälle. Omistajan oli pakko noutaa koiransa ja työntää takapuolesta nelivedolla vastaan haraava otus takaisin huoneistoon, jossa se linnoittautui mielenosoituksellisesti käymälään.

Nuorempi beagle ei ollut Termiitistä yhtään sen innostuneempi. Se yritti parhaansa mukaan vältellä lähentely-yrityksiä, mutta avaruusolio ei vähästä lannistunut. Se yritti ensin ylenpalttista mielistelyä, leikkiin kutsua, squashpallon imitointia ja kuolleeksi tekeytymistä, muttei saavuttanut merkittäviä tuloksia. Kun keinoarsenaali oli miltei loppuun kulutettu, jäi jäljelle enää yksi vaihtoehto: suora hyökkäys perälistöön. Kuului hirmuinen ulvaisu, jonka jälkeen hyökkääjä sai kyytiä.

Sivustakatsojat näkivät vain vaaleankirjavan viivan ajavan takaa ruskeaa viivaa kirjoituspöydän ympäri. Onneksi pikku otuksen itsesuojeluvaisto toimi sen verran hyvin, että se tajusi Marsin ja Maan kulttuurieroista huolimatta antautua. Ehkäpä sille valkeni, että se oli MAHDOLLISESTI upottanut torahampaansa väärään ahteriin. Nuoremmankin beaglen päivä oli joka tapauksessa mennyt tyystin pilalle ja niinpä se liittyi väärinymmärrettyjen ja sorrettujen beaglein käymäläseurueeseen.

Emäntä totesi, ettei koirien ensitapaaminen ollut mikään menestys. Tässä karmeassa tilanteessa ainoa järkeenkäypä selitys lienee se, että pentulaatikosta olikin tarttunut mukaan vaihdokas, siis aito alien avaruudesta. Hiljaa mielessään emäntä toivoi, ettei Termiitti enää saman vierailun aikana loukkaisi seurueen muita jäseniä yhtä verisesti, sillä WC:n neliöt ovat rajalliset..

↑ takaisin ylös

4. OPPIA IKÄ KAIKKI

Emännällä on tässä viikkojen mittaan tullut mieleen muutamia visaisia kysymyksiä, joihin hän todennäköisesti onnistuu ajan kuluessa saamaan empiirisiin tutkimuksiin perustuvat vastaukset. Hän on pohtinut mm. sellaisia teemoja kuten nesteen imeytyminen, erilaisten kiinteiden aineiden käyttäytyminen ruuansulatuskanavassa sekä maksimaalinen reaktionopeus.

Omalla kohdallaan hän on testannut esimerkiksi miten monta desilitraa pissaa tennissukka imee villasukkaan verrattuna. Aamuhämärissä erittäin unenpöpperöisenä keittiöön kömpiessä ei nimittäin aina muista, että taloa asuttavan eliön pidätyskyky on varsin rajallinen ja yöajan tuotokset imeytyvät nopeasti ja tehokkaasti sukkiin – niihin ainoisiin puhtaisiin.

Aamulenkeillä taas on mahdollista kokeilla kuinka monta kiloa kiviä, oksia, lehtiä, sammalta tai muuta mukavaa maha vetää ilman, että koira halkeaa tai saa leikkausta vaativan suolentukoksen. Testattua on tullut myös sellainen detalji, miten leveä keppi mahtuu takahampaiden väliin tulematta poskista läpi. Ja miten tiukassa se tikku siellä hampaiden välissä on poikittain.

Reaktiokykyään koira on monesti harjoittanut emännän suunnitellessa omia syömisiään. Aikaa ei tärvätä montakaan sekunnin sadasosaa siihen, että singahtaa toisesta huoneesta umpiunesta omalta pediltään keittiöön, kun jääkaapin ovi narskahtaa.

Mutta jottei kaikki oppi kaatuisi vain emännän päähän, on Termiitti joutunut opiskelemaan hiukan itsekin. Iltahämärissä saman lenkin varrelle sattuvat toiset koirat saattavat olla todella pelottavia. Termari nuuskutteli kotiin palaillessaan oman pihan roskiskatoksen liepeitä ja tutki kulmat kurtussa toisten nelijalkaisten jättämiä hajuviestejä. Katoksen luona ei ole omia lamppuja, vaan ainoa valonlähde ovat läheisen kadun lamput, jotka luovat pihalle pitkiä varjoja.

Kiirettä ei ollut mihinkään, paitsi ehkä emännällä, jolla oli mielessään muistikuva sohvan nautinnollisesta ja kutsuvasta pehmeydestä. Velvollisuudentuntoisen omistajan perikuvana hän kuitenkin vakuutti hytisevät luunsa siitä, että koiraahan tässä ulkoilutettiin ja sille oli tuiki tärkeää saada nuuhkia ympäristöään.

Yhtäkkiä roskiksille ilmestyi vieras koira kuin tyhjästä. Termiitti oli äärimmäisen hämmästynyt, koska se ei ollut havainnut lajitoverinsa lähestymistä lainkaan. Varovaisen uteliaana se asteli lähemmäs. Tunkeilijakin näytti liikkuvan lähemmäs ja pysähtyi samaan aikaan Termiitin kanssa.

Ruskea sankarimme päätti olla urhoollinen ja puolustaa viimeiseen karvaan asti omaa roskiskatostaan röyhkeältä ja armottomalta tunkeilijalta. Se hyökkäsi kita ammollaan miehekkäästi muristen kohti vierasta koiraa, joka teki vastahyökkäyksen täsmälleen samaan aikaan.

Seurasi vihaista jurinaa, vinkumista, ähinää ja puhinaa – ja sitten syvä hiljaisuus. Musta vierailija ei tuntunut liikkuvan paitsi jos Termarikin liikkui. Pienessä päässä alkoi hitaasti raksuttaa, kun reviirin urhea puolustaja oivalsi varjon merkityksen...
 

↑ takaisin ylös

5. VAAN RYHTYÄKÖ YRITTÄJÄKSI?

Emäntä on ehdottanut Termiitille oman firman perustamista. Toiminimellä saattaisi olla turvallisinta aloittaa ja menestyksen myötä voisi ajatella jopa firman yhtiöittämistä ja pörssiin listautumista. Kaikkein luontevin ala olisi tietenkin tatuoinnit & lävistykset, koska siihen tulevalla yrittäjällä tuntuisi olevan poikkeukselliset lahjat.

Suuria investointejakaan ei tulisi, koska laitteet löytyvät värejä lukuun ottamatta jo omasta takaa. Liikehuoneistoksi soveltuisi mainiosti emännän asunto, mitäpä sitä suotta vuokraamaan keskustasta kallista toimitilaa.

Firmalla täytyisi toki olla tarttuva ja mieleenpainuva nimi, joka ihmisten olisi helppo muistaa. Lisäksi siitä olisi hyvä ilmetä ala, ettei ikäviä väärinkäsityksiä pääsisi syntymään. Emäntä on ehdottanut seuraavia:

1. T:mi Torahampaan Tatuointi
2. Termiitin reikä ja kuva
3. Raa T. Elun Lävistyspalvelu

Kaupparekisterissä ei ainakaan toistaiseksi ollut yllä mainituilla nimillä rekisteröityjä yrityksiä, mikä on sinänsä varsin lupaavaa.

Tulevien asiakkaiden kannalta on totta kai luottamusta herättävää tietää, että yrittäjällä on alalta vankka kokemus. Emäntä voi hyvällä omallatunnolla suositella firman palveluita muillekin, hän kun on saanut toimia jo pidempään koekaniinina ja muutenkin ollut lähellä seuraamassa taitojen kasvamista.

Esimerkiksi lävistystekniikka on harjoittelun tuloksena kehittynyt huippuunsa. Tarkkuutta olisi tosin aavistuksen vielä treenattava, jotta reiät tulisivat juuri asiakkaan toivomaan kohtaan. Eihän olisi mukavaa, jos asiakas olisi toivonut lävistystä vaikkapa nenäänsä ja korun paikka tulisikin erheessä poskeen. Samoin harjoittelua vaatii myös reikien määrä. Ei ole samantekevää, tuleeko lävisteitä yksi vai kahdeksan.

Luova suunnittelu sujuu kuvien osalta loistokkaasti. Syksyn märät kelit ovat luoneet taiteellisen puolen kehittymiselle oivat olosuhteet. Eteisen lattiaan piirtyneet tassunkuviot ovat joka päivä erilaiset. Miten vaativaa onkaan suunnitella aina toisistaan poikkeavat taideteokset muovimaton pintaan. Sommittelu ja asettelu ovat avainasemassa.

Eri materiaalien sekoittelu ei sekään ole summittaista. Mutaan on välillä piilotettu eri puiden lehtiä, heinää tai soraa mielialasta riippuen. Onpa taiteilija innostunut ajoittain käyttämään lisukkeena esimerkiksi naisten hansikasta, purukumia ja oksia. Vaatii vain pientä hienosäätöä, niin värienkin käyttö sujuu tatuointihommissa moitteetta.

Näillä eväillä varustettuna olisi ihme, mikäli bisnekset menisivät mönkään. Yrittämisen elinehto on hullu luovuus yhdistettynä määrätietoiseen edistymisenhaluun. Emäntä on tässä tilanteessa ilahtunut, että hänen koiransa pääsee mahdollisesti käyttämään ilmiömäisiä kykyjään hyödyksi!
 

↑ takaisin ylös

6. TERMARIN SISUSTUSNURKKA

Onko elämäsi harmaata ja ankeaa? Oletko kenties jumiutunut johonkin tilanteeseen, josta ei tunnu olevan ulospääsyä? Kaipaatko vaihtelua?

Onneksi on olemassa keinoja, jotka auttavat sinua murtautumaan ulos totutuista kaavoista ja löytämään uuden minäsi. Aloita vähittäinen muutosprosessi vaikkapa siitä ympäristöstä, joka on sinua kaikkein lähinnä, eli kotoasi. Yllättävän pienillä toimenpiteillä voit saada aikaan lähes täydellisen uudistuksen huoneistossasi. Tässä muutamia testattuja ja hyväksi havaittuja niksejä, joilla Termiitti on onnistuneesti elävöittänyt muuten niin tylsää asuntoaan:

1. Jos tapettisi ovat kulahtaneet tai kuosi ei muuten vaan miellytä, älä suotta kiiruhda heti ostamaan uusia. Ensin kannattaa kokeilla vanhojen modistusta. Tartu tukevalla otteella seinäpaperin alareunaan ja kiskaise voimakkaasti. Käteesi jää mitä todennäköisimmin suikale tapettia.

Jos kuitenkaan jostain syystä paperi ei tunnu seinästä irtoavan, kostuta sitä hetken aikaa esimerkiksi nuolemalla. Jatka liuskojen summittaista irrottelua, kunnes olet näkemääsi tyytyväinen. Lopputulos on parhaimmillaan silmiä hivelevän… erikoinen…

2. Jos perintökalusteesi ovat auttamatta vanhanaikaiset tai kalsean kliiniset, käy ilmeen kohennus varsin näppärästi seuraavia ohjeita noudattaen. Rustiikkisen olomuodon saa parhaiten aikaan raapimalla maali- tai lakkakerrosta raidallisemmaksi ja ikään kuin kuluneemmaksi. Mahdollisista toppauksista kannattaa jyrsiä sieltä täältä pieniä palasia, jotta huonekaluista katoaa turha hienostelevuus ja pröystäileväisyys.

Jos taas haluat jotain trendikästä, niin kokeile jotain rohkeaa. Epäsymmetrisyys on tällä hetkellä suurta huutoa, joten järsi yksi tuolin tai pöydän jalka hieman muita lyhyemmäksi. Samalla taso muuttuu jännittävän kaltevaksi. Tällä tavoin saat arkeen odottamatonta vaihtelua, kun riennät esimerkiksi pelastamaan pöydältä lattialle liukuvaa margariinipurkkia!

3. Huonekasvien uudet tuulet on helppoa loihtia kotiinsa hieman mukaillen sisustuslehtien vihjeitä. Erilaiset oksat ja ruo’ot tuntuvat kiehtovan mieliä juuri nyt, joten niihin kannattaa aikaansa seuraavan panostaa.

Perinteisten joulukoristeiden sijaan voi kotiaan somistaa omilla, uudistetuilla kukkasillaan. Hyvä keino on nyppiä valikoiduista kasveista kaikki lehdet irti. Huolellisen muotoilun tuloksena sinulla on kädessäsi todella pelkistetty varsi, jonka siluetti muistuttaa erehdyttävästi Glorian sivuillakin esiintynyttä japanilaista sisustusoksaa!

Näillä keinoilla elämäsi saa kertaheitolla aivan uuden suunnan ja merkityksen. Kotisi on turvallinen linnakkeesi, mutta ei sen tarvitse olla tylsä – eihän? Ja sitten vaan reippaasti remontoimaan asunto uusiksi…

↑ takaisin ylös

 

7. TYLSYYDENKARKOITUSVINKKEJÄ

Joskus käy kieltämättä mielessä, että olisipa itsekin koira. Miten mukavan rattoisasti saisikaan päivät kulumaan mitä erilaisimpien puuhien parissa. Ei tarvitsisi enää illat pitkät mietiskellä, mistä ihmeestä keksisi tekemistä. Kai sitä vaan on jotenkin turtunut omaan elinympäristöönsä eikä osaa nähdä tutuissa oloissa mitään haasteita eikä mahdollisuuksia.

Toisin sanoen elää kuin laput silmillä. Niinpä silloin tällöin tekee terää asettua koiran tassuihin ja katsella maailmaan hetkisen karvaisemmasta näkökulmasta. Tämä on erittäin suositeltavaa!

Liikunta on elämän suola, sanovat monet. Työpäivän päätteeksi ei vain millään viitsisi inahtaa kotoansa mihinkään, vaikka ruumiillinen rasitus olisi kuinka terveellistä. Termiitillä on tällaiseenkin pulmatilanteeseen mainio ratkaisu. Ei kannata lähteä turhan päiten merta edemmäksi kalaan… tai uimaan…

… sillä omaan asuntoonkin on mahdollista perustaa uimahalli. Eteiseen tarvitsee kaataa noin x kupillista vettä juomakiposta ja sitten vain vesimassoihin kroolailemaan! Siinä vertyvät näyttöpäätetyöskentelyn jäykistämät hartiat kummasti, kun sukeltelee eteisen päästä päähän muutamaan otteeseen.

Unohtaa voi myös uimahallien ruuhkat ja kiskurihinnat; oman eteisen paratiisimainen rauha voittaa aina hallien kovaääniset eläkeläispolskuttelijat. Voisi jopa sanoa niin, että Bahamalla on parempaa vain palmut ja aurinko!

Jos kaipaa enemmän hikeä irrottavaa toimintaa, on step aerobic varteenotettava vaihtoehto. Kuntosalin kalliit tunnit kannattaa kylläkin unohtaa, mikäli ei ole onnekkaasti varakas. Oma vuode ajaa saman asian kuin ammattilaisten muoviset astinlaudat. Sängyn reunalle hypähdys noin sata kertaa illassa polttaa takuuvarmasti mahtava määrän kaloreita. Kerrostaloasukkaan ei kovin tarmokkaasti kuitenkaan kannata ponnistaa vuoteelta takaisin lattiatasolle, ettei alakerran asukkaiden kattokruunu kärsi vaurioita.

Jos iltaa viettää mieluummin rauhallisemmissa merkeissä, on romaanien maailma aivan yhtä hyvä. Perinteinen lukeminen tosin saattaa pahimmillaan olla varsin puuduttava kokemus. Silmiä verestää tuntien mittainen kirjainten tuijottelu, niskaa kivistää yhdessä asennossa kyyhötys eivätkä aivotkaan taida aina pysyä mielikuvituksen matkassa. Huomattavasti luovempaa on ryhtyä ajattelemaan kirjallisuutta konkreettisemmin.

Kirjat voivat tosiaan liikuttaa, haista ja maistua – aivan kuten elämäkin. Moni klassikoksi tituleerattu opus on ihmiselle aivan täyttä hepreaa, vaikka toisinkin voi olla. Yksi Dostojevski ei aiheuta paljoakaan liikettä, mutta kokonainen hyllyllinen sen sijaan vaihtaa kaatuessaan järjestyksen kertaheitolla koko huoneessa.

Saatanalliset säkeet taas saattavat kiihdyttää lukemisen nälkää arvaamattomalla tavalla, joten perusteellinen varovaisuus lienee tarpeen. Säkeet ovat maukasta välipalaa kirjallisuuden todelliselle ystävälle. Bonuksena mainittakoon, että kyseisestä teoksesta saa suhteellisen vähällä vaivalla irti PALJON – ja nopeasti.
 

↑ takaisin ylös

8. HAJUSINFONIA no9 – UUDESTA MAAILMASTA

Termiitti on yhtäkkiä huomannut, että sillähän on olemassa nenä. Siis NENÄ. Emäntä on niin ikään kiinnittänyt asiaan huomiota, sillä koiran ulkoilukäyttäytymisessä on tapahtunut selkeä muutos. Aikaisemmin ulos lähdettiin tarpeille, kavereita moikkaamaan ja miksei myös lenkkeilemään. Nyt ulos lähdetään ennen kaikkea opiskelemaan, kaikki muu on toisarvoista.

Hajujen maailma on mahtava ja laaja. Sinne voi kirjaimellisesti sukeltaa esimerkiksi muhevan kasan osuessa sopivasti kohdalle. Emännän mielestä voisi joskus tyytyä hieman vähemmän syväluotaavaan tutkimukseen, ihan vain nuuhkauttamaan, löyhkää kun ei tarvitsisi kantaa turkissa sisälle asti. No, se on tietysti makuasia (vai hajuasia…)

Erilaiset tuoksut alkavat suorastaan leijua ilmassa kevään alkaessa. Ne kutsuvat väriseviä sieraimia luokseen magneetin tavoin. Kolmensadan metrin pituinen pikapissatus venyisi vaikka tunnin mittaiseksi, mikäli koira saisi päättää. Ahnaasti nuuhkuttaen ja nenä tiukasti maassa Termiitti the Sherlock Holmes vainuaa johtolankoja; kuka on päivän aikana käyttänyt reittiä ja mitä huomaamattomia viestejä hankeen on keltaisella värillä kirjoitettu. Vauhti ei päätä huimaa, ohi porhaltavat jopa huonojalkaiset vanhukset rollaattoreineen.

Metsä on hajujen suhteen oikea aarreaitta, vaikka siellä liikkuukin kummaa väkeä. Niillä on tapana päämäärättömän oloisesti koikkelehtia ristiin rastiin jättäen jälkeensä mahdottoman kiinnostavan hajuvanan. Niin kiinnostavan, että korvat tuntuvat usein muurautuvan umpeen eivätkä emännän vienot kutsukarjahdukset tavoita otusta.

Jäljen tekijää ei ainakaan tähän mennessä ole onneksi tavoitettu, koska kulkija on tehnyt väliin eksyttäviä harhautuksia loikkaamalla alkuperäiseltä reitiltään monen metrin hypyn toisaalle. Seikka ei ilmeisesti ole koskaan ruskeaa torakkaa masentanut, sillä tarmokasta jäljestystä säestää aina äänekäs turskutus. Lohdutukseksi hyppelijä on kuitenkin jättänyt matkan varrelle ruskeita nameja evääksi, mikä saattaa olla osasyynä innokkuuteen. Hyvin tehdystä työstä kun seuraa usein palkkio!

Kavereita ehtii sentään joskus moikkaamaan, mitä nyt opiskeluilta ehtii. Aikaisemmin mentiin suoraan asiaan eli ryhdyttiin täysillä riehumaan. Nyt tervehtiminen aloitetaan monivaiheisella seremonialla, joka vetää tarkkuudessaan vertoja jopa japanilaiselle teeseremonialle. Ensin katsekontakti, sen jälkeen hännät törhöllään kierrellään ja kaarrellaan; ilmeisesti tutustutaan toisen aromeihin pienen välimatkan päästä. Sitten siirrytään lähemmän ja päästään nenäkosketukseen. Seuraavassa vaiheessa käydään nuuhkaisemassa perälistöt ja sitten mahdollisesti käydään pientä keskustelua asemasta.

Termiitti ei ikänsä puolesta ole vielä uhkaksi kenellekään, joten sen voi ylemmyydentuntoisesti ohittaa, mikäli ei halua jäädä sen kanssa riehumaan. Ja vain hyvin harvat aikuiset koiruudet haluavat. Moni ihminen olisi ehtinyt jo moneen kertaan masentua kanssakulkijoiden ainaisesta penseydestä, mutta koirat ovat joka tapaamisessa ihailtavan toiveikkaita!

Siinä saattaisi olla ihmisillä vaikka jotakin oppimista: jokaisesta töykeästä kohtelusta ei kannata ryhtyä etsiskelemään köyttä tai hypätä jyrkänteeltä alas. Nimittäin jo se seuraava vastaantulija saattaa olla leikkituulella…
 

↑ takaisin ylös
 

9. VIIKKO RAUHAA JA HILJAISUUTTA…

Emännälle ja Termiitille tarjoutui houkutteleva mahdollisuus viettää talviloma poissa sivistyksestä ja samalla hoitaa talonmiehen virkaa viikon ajan. Eihän tilaisuudesta kerta kaikkiaan voinut kieltäytyä. Silmien edessä siinteli utuisen romanttinen kuva pimenevästä illasta, kynttilöistä ja takkatulen loimusta. Välillä voisi käydä saunomassa ja nauttia sen jälkeen tuopillisen vaahtoavaa ohrajuomaa. Mmm…

Matkalaukut tuli pakattua ennätysajassa eikä itse matkaankaan tärvätty paljoa aikaa. Perillä odotti kinoksien alle hautautunut parkkipaikka, jonne päästäkseen oli ensin tartuttava kolaan ja lumilapioon. Termiitin auliilla avustuksella alue tuli kaivettua pika-ajassa lumen alta esiin: emäntä työnsi kolaa, jonka päällä koira tökötti ahmimassa valkoista nietosta kitaansa minkä kerkisi.

Hiet oli mukava päästä pesemään myöhemmin illalla saunassa pois. Pesuhuoneen oven takaa kuuluva herkkä serenadi (ouuuuu-uuu-oooouuuu…) kruunasi nautinnon.

Rauhallisessa tunnelmassa oli helppoa unohtaa aika kokonaan. Kelloa ei tarvinnut lomaillessa tuijotella montaakaan kertaa. Ruskea torakka piti kuitenkin tiiviisti huolen siitä, ettei ajantaju kadonnut ihan tykkänään. Sen mahassa tikittävä kvartsikello muisti kyllä säännöllisesti ilmoittaa, milloin oli jälleen aika täyttää ruokakippo.

Samoin öisin tiesi kellon olevan muutaman minuutin heitolla neljä, kun peiton kulman alta tuntui säärtä vasten iljettävän kylmännahkea nenä. Oli ilmeisesti hyvä käydä varmuuden vuoksi tarkistamassa, ettei emäntä ollut kadonnut yön aikana mihinkään – esimerkiksi luikertelemalla salakavalasti ulos tuuletusikkunan kautta.

Termiitin hermot olivat lomasta huolimatta mitä ilmeisimmin aika kireällä, eihän se ollut tassumurtuman takia päässyt kunnolla ulkoilemaan ja riehumaan pariin kuukauteen. Paketti jalassa ja muovinen tötterö päässään se äänekkäästi protestoi koko luomakuntaa vastaan. Kaikki oli sen mielestä tylsää, eikä se kainostellut ilmaista mielipidettään. Provosoivat huokailut ja hohkailut olivat jatkuvia, samoin voi-helkkari-kun-mulla-on-mälsää –mouruamiset ja piip-piip-säälikää-mua –vinkumiset.

Kun muu huomionhaku tuntui olevan tehotonta, kannatti kokeilla mittarit punaiselle –taktiikkaa: maksimaalinen kiihdytys nollasta sataan hallin alkupäästä, komea liuku parkettia pitkin kohti takkahuonetta ja äkkipysähdys takkaan!

Välittömänä hyötynä voidaan sanoa ensinnäkin se, että emäntään tuli vauhtia. Niin, ja tötterönkin sai näpsäkästi keskeltä halki! Ikävä puoli taas oli sprinttikisaa seurannut jäähy kaikesta irtaimesta riisutussa pesuhuoneessa. Tämä taas oli Termiitin mielestä huutava vääryys, olihan se antanut kisaan kaikkensa.

Mutta ei hätää, kyllä tyhjässä pesuhuoneessa riitti mielenkiintoista touhuttavaa. Laminaattioveen oli haastavaa teroittaa kynsiään ja katsoa, miten isoja liuskoja siitä sai yhdellä raapaisulla irtoamaan. Valkoinen ovi oli hetkessä remontoitu ruskearaidalliseksi. Myös emännän naama sai uuden värityksen, ensin lakananvalkoisen ja pian sen jälkeen tummanpunaisen.

Talonmiehen ei auttanut muu kuin soittaa kiinteistön omistajalle ja nieleskellen kertoa tapahtuneesta. Talon isäntä vakuutti olleensa jo muutenkin hankkimassa saunatiloihin uusia ovia. No, nyt ainakin oli pakko…

Onneksi lomaviikko ei muilta osin ollut yhtä katastrofaalinen. Termiitti löysi itselleen uuden kehittävän harrastuksen: oman television katsomisen. Talossa ei ollut virallista kuvalaatikkoa, mutta kodinhoitohuoneessa oli sitäkin kiehtovampi aparaatti – pyykinpesukone. Ohjelmatarjonta oli ruudussa todella monipuolinen vaihdellen vihreiden kalsareiden seikkailuista t-paidan metsästykseen. Aina vain ympäri pyörivät ohjelmat olivat kyllä emännänkin mielestä älyllisesti haastavampia kuin esimerkiksi ”Sahatut eläimet” tai ”Rumat ja Tyhmät”.

Viikko ei ikävä kyllä ollut kuin seitsemän päivän mittainen. Oli aika ahtaa ympäri taloa levitelty omaisuus takaisin kapsäkkiin ja suunnata tuholaisen kanssa kohti kotia. Lomalla oli mukavaa, ainakin ajoittain, mutta Termarista oli taas ihanaa päästä levittäytymään OMALLE pedille.

Oma maa ydinluu, muu maa… purutikku?
 

↑ takaisin ylös

10. KOULUTUSVINKKEJÄ

Ah, miten mukavaa ja palkitsevaa koiran kouluttaminen onkaan! Emäntä on päässyt kevään myötä harjoittamaan johtamistaitojaan ja soveltamaan käytäntöön talven aikana imettyjä oppeja. Eri osa-alueilla on edistytty suorastaan kiitettävästi ja Termiitti onkin saanut kovasti positiivista palautetta aktiivisuudestaan ja osallistumisinnokkuudestaan. Erityismaininnan arvoisena voidaan pitää myös sellaista seikkaa, että vanhoja koulutusmetodeja on pystytty luovasti soveltamaan nykyajan haasteisiin.

Tottelevaisuutta on reippaasti treenattu koko talven. Hiihtolatujen seassa on ollut oivallista hioa pujottelutaitoja, pysähtymistä ja luoksetuloa. Myös kontaktiharjoitukset ovat sujuneet mallikkaasti; yhteyttä on haettu kaiken kaikkiaan noin pariinsataan ladunkuluttajaan, sauvakävelijään ja muuhun luistelijaan. Hieman lisätarkennusta tosin vaatisi kohteen hakeminen, emäntä kun toivoisi koiran etsiytyvän lähituntumaan ensisijaisesti hänen kanssaan.

Noutamisen alkeet ovat kutakuinkin hanskassa. Tarttumis-, pitämis- ja irrotuskäskyt sujuvat hienosti. Dami kylläkin tuntuu aika puuduttavalta ja suorastaan tylsältä vehkeeltä, sillä kukapa viitsisi jolkotella kilometrikaupalla lenkkipolkuja kankainen pötkö suussaan.

Termiitti itse on esitellyt huomattavasti kiintoisampia moderneja vaihtoehtoja, joilla soi treenata noutamisen ikiaiakaista taitoa. Nämä uudet kanto-objektit tuovat harjoitteluun vireän otteen ja värittävät myös nomeilun ulkopuolista toimintaa.

Tässä vinkkejä:

1) Tyhjä Pringles-tötterö on mitä mainioin noutokapula. Se on ergonomisesti oikein muotoiltu ja sopii moneen suuhun. Koira käsittelee esinettä hellävaroen kuin kyseessä olisi kallisarvoinen aarre (vrt. dami, jonka voi kyllästyessään sylkäistä vaikka lähimpään kuralätäkköön).

2) Noin kaksimetrinen, ohut muovitanko on niin ikään loistava nomeiluun. Putki poikittain kidassa on kerrassaan kätevää omia itselleen koko kulkuväylä, koska kaikki muut kulkijat tulee kampitettua tieltä pois. Bonuksena mainittakoon, että tangosta saa tukevan kanto-otteen.

3) Polyuretaanieristeen suikale toimittaa tarvittaessa vaikka variksen virkaa. Suunnilleen saaliin kokoisella kappaleella on hyvä harjoitella kaupunkioloissa käytännön metsästystä varten. Ainoa merkittävä vika eristepalassa on aidon raadon hajun puute. Asian voisi ajatella korjaavansa esimerkiksi hauduttamalla polyuretaania muutaman päivän biojäteastiassa.

4) Urbaanin city-koiran voi halutessaan kouluttaa moderniin metsästykseen. Nykyajan haasteisiin voi vastata treenaamalla koirastaan vaikkapa kaljapullonnoutajan. Itsellä on mahdollisuus kohtuullisiin ansioihin kiikuttamalla talteen otetut pullot ja tölkit kauppaan. Koiralla taas on varsin mielekästä puuhasteltavaa pissalenkkien aikana.

Kaikkia edellä mainittuja vinkkejä voi kukin tahollaan käyttää hyväkseen täysin maksutta. Termiitti on halunnut pyyteettömästi tarjota tietotaitoaan kaikille eikä ole kiinnostunut hyötymään oivalluksistaan taloudellisesti. Tuotetakuuta hän ei pysty tarjoamaan, näin ollen kokeilut tapahtuvat täysin omalla vastuulla. Kadotetusta maineesta tapahtuvat vahingonkorvausvaatimukset ja sen tähden täytetyt lomakkeet voi käyttää takan sytykkeeksi.

 

↑ takaisin ylös

11. KESÄÄ KOHTI

Miten mukavaa onkaan, kun kesä on jälleen ovella! Termiitti on ollut vaihtuvasta vuodenajasta varsin tohkeissaan, tietäähän muutos vaihtelua talviajan rutiineihin. Hyvin lyhyessä ajassa otuksesta on sukeutunut harjaantunut uimamaisteri ja grillihirmu, vai pitäisikö sanoa uimahirmu ja grillimaisteri. Emännälle taas koiran uudet aktiviteetit ovat aiheuttaneet lisää harmahtavia hiuksia ja suoranaista hiusten lähtöä.

Vesisesonki käynnistettiin hyvissä ajoin jo ennen kuin jäät olivat edes kunnolla sulaneet. Vakioreitin varrella olevassa syvässä ojassa oli vielä päällä jonkinlainen jääkuorrute, joka oli jo osin sulanut. Termiitti asteli uljaasti kielloista huolimatta jään päällä, kunnes räsähdyksen jälkeen katosi kokonaan näkyvistä.

Hetken aikaa oli syvä hiljaisuus, joka emännästä tuntui monen tunnin mittaiselta. Paniikki ehti jo iskeä, mutta sitten ojan pohjalta jääpalasten keskeltä kömpi ylös märkä ja onnesta solmussa oleva otus. Ei puhettakaan kylmästä tai mistään pelosta vettä kohtaan; ”saukko” pyrki ojaan uudelleen innosta puhkuen. Emäntä oli kuitenkin äärimmäisen tyly ja raahasi koiransa väkipakolla kotiin kuivumaan.

Ensimmäinen laiturikokemus oli sekin varsin hilpeä. Termiitti marssi tomerasti toisen koiran perässä keinuvalle alustalle eikä ollut huteruudesta moksiskaan. Pikkuinen virhearviointi sattui kuitenkin laiturilta poistuttaessa: koira päätti oikaista tumman alueen kautta, jottei tarvitsisi kävellä samaa tietä takaisin. Yllättäen vesi ei kantanutkaan, vaan hämmästynyt koira vajosi suoraan pohjaan kuin kivi.

Emäntä oli saada sydänkohtauksen ja ryntäsi jo pelastamaan otusta. Elvytystä ei onneksi tarvittu, sillä pohjasta nousi ilmakuplien kanssa pintaan ruskea nenä ja sen keralla koko loppukoira. Terhakkaiden vetojen ja potkujen kera uimamaisteri kroolasi rantaan ja ravisteli tyynesti turkistaan ylimääräiset vedet pois aivan kuin koko episodi olisi ollut ennalta suunniteltu. Ja ilmeisesti tapauksesta ei jäänyt kovin suuria traumoja, sillä koira oli uudelleen uimassa jo viiden minuutin päästä.

Grillihirmun kauden avaus tapahtui kesämökillä. Maastosta löytyi humalaisten grillaajien jäljiltä ehkä noin puoli kiloa luita, jotka löysivät tiensä parempiin suihin. Mitkään estely-yritykset eivät tuottaneet merkittävää tulosta, joten emäntä antoi asian olla.

Termiitille saattoi seuraavien kahden päivän aikana valjeta, mitä vanhan kansan sanonta ’ahneella on paskainen loppu’ oikeastaan tarkoittaa. Maha meni nimittäin aika perusteellisesti sekaisin ja olo taisi olla muutenkin varsin hutera.

Se onkin sitten aivan eri asia, kuinka kauan oppi pysyi muistissa. Kaksi sekuntia? Kahdeksan minuuttia?

 

↑ takaisin ylös

12. LEIRIPÄIVÄKIRJA NOUTAJIEN KESÄLEIRILTÄ KEURUULTA

Lauantai, lähtö ja leiripäivä 1

Emäntä ja Termiitti olivat valmistautuneet kahdeksan päivää kestävään koitokseen enemmän ja vähemmän huolellisesti. Emännän valtavasta matkasäkistä löytyi vaatetta vaikka kokonaiselle varuskunnalle, helleasusteesta villapaitaan ja pitkiin kalsareihin. Termari ei ollut pakannut itselleen juuri muuta kuin uimahousut ja riittävästi ruokaa, mitäpä sitä koira voisi leirillä muuta tarvita.

Lähtöaamu valkeni aurinkoisena ja kyytiä odotellessa lähtijät pakkailivat vielä viimeisiä tavaroita. Autottomana emäntä oli jo hyvissä ajoin järjestänyt kuljetuksen paikan päälle Jasun, Inton ja heidän isäntänsä menopelissä. Harmaa pakettiauto lipui parkkipaikalle varsin täsmällisesti noutamaan ruskeaa otusta omistajineen.

Matkaan päästiin ja jo heti alkumetreistä lähtien juttua piisasi mukavasti. Koiraihmisillä ei tunnetusti ole yleensä suuria vaikeuksia keksiä puhumisen aihetta, vaikka eivät toisiaan ennalta tuntisikaan. Koirilla taisi olla alkumatkasta hieman hankaluuksia totutella toisiinsa. Jasun mielestä oli ihan kestämätön tilanne, että isäntä oli tylysti laittanut autoon tulleen ihanan naisen eri häkkiin…

Perille päästiin, vaikkei ajokeli ollut ihan parhaimmasta päästä. Välillä aurinko paistoi täydeltä terältä, sitten satoi kaatamalla vettä ja jossakin välissä matkalaiset saivat nauttia lähes tennispallon kokoisista rakeista ja taas jälleen auringosta. Leiripaikaksi oli valittu Nyyssänniemen leirintäalue Keuruulta. Suomen noutajakoirajärjestö oli varannut koko alueen käyttöönsä tapahtuman ajaksi. Ratkaisu osoittautui oivalliseksi: kerrankin oli mahdollisuus olla ja kulkea vain samanhenkisten ihmisten seurassa kokonainen viikko ilman kitiseviä, nalkuttavia ja marisevia ulkopuolisia. Aah, mitä luksusta!

Termiitti majoittui emäntänsä kanssa turvallisesti mökkiin, jossa ei säähengettären oikuista ollut haittaa. Kovin suureksi ei kämppää voinut parhaalla tahdollakaan mainostaa, mutta aika sopuisasti sinne kuitenkin sulloutui neljä henkeä, kolme koiraa ja kaikki rojut. Muut asukkaat mökissä olivat charmantti, musta herrasmies Topi emäntineen sekä hieman myöhemmin saapunut musta pikkuneiti Virkku niin ikään emäntänsä ja tämän pojan kanssa.

Ensimmäinen yö oli hieman levoton, koska Topi ei mitenkään kyennyt pitämään tassujaan erossa kurvikkaasta, ruskeasta leidistä. Termari ei harmi kyllä ollut ollenkaan suostuvainen, ei edes pitkien neuvottelujen jälkeen. Aamun mennessä kosimisinto onneksi laantui, kun sulhaskandidaatti huomasi olemattomat mahdollisuutensa.

Sunnuntai, leiripäivä 2


Tälle päivälle ei ollut mitään varsinaista ohjelmaa, sillä kalenterissa oli erilaisia kokeita (NOU, NOME, MEJÄ). Otus omistajineen käytti aikansa alueen katsastamiseen, muihin tutustumiseen ja tietenkin tukevaan syömiseen. Termari sai kaivaa uimapöksynsä naftaliinista ja pääsi koepolskuttelemaan uimapaikan. Hyvin tuntui dummy kelluvan Keuruunkin vedessä!

Illalla oli mukavaa päästä saunomaan. Emäntä ei arkajalkana uskaltautunut järveen ollenkaan. Sitä hän ei kehdannut mökissä odotelleelle koiralleen kertoa, sillä siinä olisi kunnon noutajaa hävettänyt. Illan mittaan väki lisääntyi leirintäalueella huomattavasti ja kaikki rodut eri värimuunnoksineen tuntuivat olevan hyvin edustettuina chessietä lukuun ottamatta. Paikalla oli myös muutamia muita ei-noutajia, kuten hovawart, japaninpystykorva, kettuterrieri ja saksanpaimenkoira.

Myöhemmin illalla oli ohjelmassa vapaata kanssakäymistä grillikatoksella, jonne myös sijoitettiin kunniakkaasti perinteitä vaaliva, legendaarinen LURPPAPUBI. Se toimikin ansiokkaasti koko leirin virvokekeitaana ja tankkauspisteenä ja vieläpä kohtuullisin hinnoin. Emäntä ei jättänyt tilaisuutta käyttämättä vaan hankki heti kanta-asiakkuuden Termarin liittyessä perhejäseneksi.

Maanantai, leiripäivä 3

Aamulla ei ollut helppoa nousta, koska yöllä oli ollut melkoinen meteli. Joidenkin koirat olivat yksinkertaisesti päättäneet, että leirielämä on kammottavaa ja protestoivat äänekkäästi kaikkea vastaan. Termarikin yritti pariin otteeseen ihan vaan myötätunnosta viritellä äänijänteitään, mutta kipakka mojautus emännän punkan suunnalta sai sen pikaisesti muistamaan, että yö oli sittenkin nukkumista varten.

Ensimmäiselle varsinaiselle leiripäivälle oli varattuna lajiesittelyjä. Osallistujat koirineen jaettiin viiteen eri ryhmään ja he hajaantuivat kuuntelemaan eri lajien kouluttajia vuorotellen. Tiedossa oli mielenkiintoinen ja työntäyteinen viikko, sillä lajeissa riitti valinnanvaraa. Jokainen sai rakentaa itselleen ja koiralleen sopivan ohjelman, kouluttajat ainakin olivat päteviä ja kokeneita.

Tutustumisen perusteella Termarille muodostui seuraavanlainen treenisuunnitelma: tiistaina ja keskiviikkona MEJÄ:n alkeita, torstaina NOU:ta ja agilitya, perjantaina tottista ja NOU:ta sekä lauantaille leirin match show. PK jätettiin ihan suosiolla väliin. Ainoa leiriltä puuttuva noutajille sopiva laji oli VEPE, mikä oli sinällään harmi. Ehkäpä puute korjaantuu ensi vuonna.

Lurppapubissa oli illalla oikein järjestettyä aktiviteettia: huikean vaikea tietovisa. Kysymykset olivat vaativia ja osallistuvat joukkueet saivat toden teolla käyttää auringon pehmentämiä aivojaan. Voittaja ei päässyt helpolla eikä voittomarginaali ollut suuri. Kukaan ei päässyt lähellekään maksimipisteitä. Onneksi kilpailu oli rehellinen ja kaikki pysyttäytyivät sallituissa dopingaineissa, makkarassa ja oluessa.

Tiistai, leiripäivä 4

Jännittävä tiistaiaamu valkeni erinomaisen aurinkoisena ja kaikin puolin lupaavana. Heti runsaan aamiaisen jälkeen oli aika lähteä ajamaan MEJÄ-paikalle, joka sijaitsi noin 20 kilometrin päässä itse leirintäalueesta. Kyytikin järjestyi kätevästi, koska Topi oli myös ilmoittautunut kokeilemaan MEJÄ:ä. Tie perille löytyi suhteellisen ongelmitta reittikartan ennakko-opiskelun ja hyvien opasteiden ansiosta.

Eräät vähemmän onnekkaat verijäljelle osallistujat olivat ilmeisesti päivän ohjelmasta niin tohkeissaan, että huristelivat melkein Tampereelle asti ennen kuin huomasivat ajaneensa pikkuisen harhaan – ei paljon tosin (80 km!). Hekin löysivät lopulta perille ajeltuaan ensin alueen kaikki mahdolliset metsäautotiet läpi. Suomen vaihteleviin maastoihin voi toki tutustua myös niin.

Osallistujat jaettiin tasoryhmiin eri ohjaajille. Termari, Topi ja Into muodostivat kolmisin yhden tiimin. Ensikertalaisina he saivat perusteellisen ohjeistuksen verijäljen tekoon ja jokainen sai vuorollaan vetää jäljen ja piilomerkata reitin tuomarin opastuksella. Narussa perässä vedettävä verinen sieni tituleerattiin heti itseoikeutetusti Fifiksi. Aamun jäljet oli tarkoitus käydä ajamassa samana päivänä ruokatauon jälkeen. Siten testattaisiin tuoreella verellä oliko koiralla ylipäänsä kiinnostusta koko touhuun. Iltapäivällä ohjelmassa oli vielä verettää niin sanotut yliyön jäljet, jotka olisivat hieman vaikeammat ja ajettaisiin seuraavana päivänä.

Ruoka maistui siitäkin huolimatta, että emäntää jännitti olisiko otuksesta MEJÄ:än. Ennakkoarvailuja oli mahdotonta tehdä. Topi vetäisi ensin oman osuutensa. Suoritukseen ei paljon aikaa huvennut, hyvä että ohjastaja ja tuomari pysyivät perässä. Sitten oli Termarin vuoro. Päälle kiskottiin ensimmäistä kertaa elämässä valjaat, joita työtehtävissä kannattaa aina käyttää. Ne kuristivat ja puristivat joka paikasta eikä niiden kanssa voinut edes kunnolla kävellä. Emäntä luuli jo suorituksen kaatuvan valjaille ärhentelyyn, mutta onnistui kuitenkin saamaan koiransa jäljen lähettyville välillä raahaten ja välillä pyllystä työntäen.

Itse suoritus sujui mainiosti: ohjattuaan otuksen alkuun se mennä naksutti tasaista kävelyvauhtia eteenpäin kuin kello. Ei epäilystäkään etteikö homma olisi ollut hanskassa. Ainoa pelottava asia oli kaadoksi tuotu kanin raato, huih! Koska jänö ei sittenkään hyökännyt kimppuun, sitä uskalsi hiipiä jopa katsomaan. Suuhun asti pupu ei sentään eksynyt, mutta se ei haitannut, sillä pelkkä nuuhkiminenkin kuulema kelpaa tuomarin mukaan merkkaukseksi. Tästä oli hyvä jatkaa seuraavana päivänä!

Illalla oli koko leirin odottama, huippujännittävä pääkilpailu. Neljän hengen joukkueita oli ilmoittautunut mukaan ennätysmäärä. Termarin ei pitänyt osallistua, mutta se lupautui ystävällisesti poikajoukkue Hot Dogien vahvikkeeksi. Pojat eivät olisi muuten voineet osallistua, koska joka joukkueessa tuli olla myös koira. Emännän piti siten myös lähteä leikkiin mukaan ja sai osallistumiseen poikkeusluvan joukkueen viidentenä ihmisjäsenenä.

Ensimmäisenä tehtävänä oli saada koira noutamaan merkitystä ruudusta ennalta valitut viisi esinettä (esimerkiksi kaljapullo, mehukanisteri, kananmuna, dummy ja muoviin kääritty makkara) ja tuoda ne 45 sekunnin sisällä kauempana odottelevalle joukkueelle. Yksi tiimin jäsen sai olla hakuruudun vieressä opastamassa ja kannustamassa koiraa, johon ei saanut koskea. Osa Hot Dogeja edeltävistä joukkueista suoriutui tehtävästä hienosti ja sai käteensä kolme esinettä tai enemmän, osa taas joutui metsästämään koiriaan viereisestä järvestä tai kaivella puoliksi syötyjä makkaranpalasia noutajiensa kidoista.

Paineita suoritukseen ei siis tarvinnut olla. Termiitti suoriutui missiosta taitotasoonsa nähden oikein hyvin ja palautti kaksi esinettä, dummyn ja hikisukan. Jatkoon pääsyyn olisi tarvittu kolme noutoa, mutta karsiutuminen ei haitannut. Ei varsinkaan siinä vaiheessa, kun kilpailun kakkososio selvisi.

Seuraava tehtävä oli hakea yhteensä viisi dummya rannalla sijaitsevan renkaan sisään. Patukoista kolme oli ankkuroituna järvessä n. kymmenen metrin päässä rannasta, yksi pötkö heitettiin rantakaislikkoon ja yksi oli rannalla n. kymmenen metrin päässä renkaasta. Noutotapa oli täysin vapaa, sai uida, soutaa, kahlata, juosta, ryömiä… Pääasia oli, että kaikki kapulat tuli noudettua mahdollisimman nopeasti. Neljä parasta joukkuetta pääsi jatkoon.

Viimeinen kilpailuosio oli sokkojuoksu. Tiimin jokaisen jäsenen piti vuorollaan juosta oman joukkueen ohjeiden perusteella silmät sidottuina hakemaan kauempana sijaitsevasta dummykasasta yksi ja tuoda se joukkueelle. Se tiimi, joka oli nopeimmin hakenut kaikki vaaditut patukat, oli luonnollisesti voittaja. Taitavimmat kilpailijat löytyivät tällä kertaa TOKO-teamista.

Ilta jatkui palkintojenjaolla Lurppapubissa, jossa tunnelma oli luonnollisesti korkealla. Perinteistä, jokailtaista arvontaa ei unohdettu myöskään tiistai-iltana. Emäntä tosin kömpi jo varsin varhaisessa vaiheessa iltaa makuupussiinsa nukkumaan eikä siten osaa kertoa, kuinka hurjat voitonjuhlistajaiset tokoilijoilla mahdollisesti oli.

Keskiviikko, leiripäivä 5

Aamu valkeni yhtä paahtavan kuumana kuin edellisetkin aamut. Edessä oli viihtyisä päivä metsässä parinsadantuhannen verenhimoisen paarman seurassa. Emäntä ei kuitenkaan lannistunut pienestä. Hän päätti olla murhanhimoinen ja listiä joka ikisen tielleen osuvan surisijan sekä omista että koiransa sirosääristä.

Kyyti MEJÄ-paikalle järjestyi toisellekin päivälle varsin kivutta tolleripoika Morriksen kyydissä. Perillä jakauduttiin suorituspaikoille. Termari pääsi ensimmäisenä tositoimiin. Valjaat puettiin tällä kertaa päälle vasta juuri ennen jäljelle lähtöä, joten kiukutteluaikaa ei juurikaan jäänyt. Jälki oli nyt huomattavasti vaikeampi kuin tuoreena, mutta otuksen missiona tuntui olevan eteneminen samalla rauhallisella ja perusteellisella tyylillä kuin edellisenäkin päivänä. Makuut merkittiin, kulma selvitettiin esimerkillisesti ja reitin varrelle osuneesta herkullisesta ruohomättäästä ehdittiin myös evästää välipalat. Mutta kaatokin löytyi eikä sieltä tällä kertaa löytynyt kestokani pelottanut.

Vain muutaman kerran tuomari pyysi palauttamaan otuksen jäljelle, alkuvaiheessa kun ei kuulema kannata päästää koiraa hakemaan liian kaukaa. Muuten Termiitti sai työskentelystään kiittävän arvosanan sekä lukuisat kannustukset harjoitteluun. Ylpeä emäntä ryhtyi jo heti mielessään suunnittelemaan jäljestysvalionsa moninaisille palkintopytyille edustavaa vitriinikaappia!

Päivä oli ollut sen verran uuvuttava, ettei iltarientoihin riittänyt enää saunan jälkeen paukkuja. Pikkulinnut kertoivat seuraavana päivänä, että MEJÄ-tuomarit olivat kehittäneet leiriläisille haastavan luontopolun visaisine kysymyksineen. Emäntä makasi kuitenkin jo siinä vaiheessa ruumiina punkassaan eikä tiennyt kilpailujännityksestä mitään…

Torstai, leiripäivä 6

Aamu valkeni - yllätys, yllätys - sateisena. Päivän tiukka treenisuunnitelma piti sisällään aluksi NOU:ta. Kaatosateesta johtuen ohjaaja päätti aloittaa teoriaosuudella, mikä oli ihan hyvä idea. Sadekin ehti mukavasti tauota ja mahdollisti hakuruutuharjoittelun aloittamisen. Emännällä oli vielä euforinen olo edellisten päivien MEJÄ-menestyksestä ja siten ehkä hieman epärealistiset odotukset hakusuorituksista. Termari lähti kyllä jokseenkin kuuliaisesti etsimään pusikosta vaadittuja variksia, mutta palasi hetkisen päästä epäuskoisen näköisenä ohjaajansa luokse. Se tuli oikein kysymään, että ei kai niitä pahalta haisevia siipiveikkoja ole tarkoitus suuhun napata.

Emäntä lähetti koiransa takaisin pöheikköön, josta se suuntasi mielenosoituksellisesti rantaan juomaan. Uudistettu noutokäsky noteerattiin kylmäkiskoisella ”hae-akka-itse-raatosi” –katseella. Ohjaaja tuumasi siinä vaiheessa, että tämä varmaankin riittää tällä kertaa. Kämppäkaveri lohdutti myöhemmin, etteivät ensimmäiset variskokeilut ole välttämättä mitään menestyksiä. Eräskin hänen koiristaan oli ensitapaamisella ruvennut voimaan hajusta niin pahoin, että oli oksentanut linnun päälle. Toisella kerralla oli protestoitu nostamalla jalkaa. Nykyisin koira on kuulema varsinainen riistatykki! Tämän kuultuaan emäntä ei ollut enää yhtä synkällä mielellä.

Ruokalevon jälkeen oli vuorossa agilitykokeilu. Siitä oli muodostuva varsinainen fiasko. Koiralla ei ollut pienintäkään kiinnostusta minkäänlaisiin esteisiin. Sen mielestä agilitykenttä oli oivallinen areena takaa-ajoleikeille. Tänne-komennot kaikuivat kuuroille korville ikään kuin käskyä ei olisi otukselle koskaan opetettukaan. Tunti kahlattiin urheasti läpi ja joka este tuli sentään testattua. Kauhusta kankea otus saatiin suoriutumaan jopa A-esteestä: emäntä ja yksi apuri työnsivät vastaan haraavaa koiraa takapuolesta ja ohjaaja avusti sivulta remmistä vetämällä ja ripottelemalla namipussin sisällön koiran eteen. Eipä taitaisi sellaisella suoritusnopeudella pärjätä edes Perä-Hyrkkälän maamiesseuran paikallisagilitykilpailussa.

Masentavan päivän jälkeen emäntä ajatteli piristää itseään vesimarkkeerauksilla, ne kun otus kuitenkin hallitsi. Idea sinällään oli loistava, mutta Termari oli päättänyt jatkaa riiviölinjalla, koska se oli huomattavasti kivempaa kuin kilttinä oleminen. Jotenkin koiran näennäisen sopuisan karvapeitteen alta oli kuoriutumassa joku vieraanoloinen peto. Muut leiriläiset suhtautuivat muutokseen lähinnä hilpeydellä; nythän omistajalla vasta oli löytymässä todellinen labradori! Markkeeraukset menivät siis männikköön ja takaisin mökille marssi vihainen emäntä narun päässä riehuvan raatelijahirviönsä kanssa.

Ilta-aktiviteetit jäivät taaskin väliin. Ohjelmassa oli kuulema ollut totojuoksu kolmessa eri sarjassa: pennut, noutajat ja muut rodut. Ehkäpä oli vain hyvä, että Termari jätti kilpailun suosiolla väliin. Ajanotto olisi saattanut olla hieman hankalaa, jos koira olisi kurvannut suorituspaikalta esimerkiksi järveen kroolailemaan. Sen sijaan järjestyi omaehtoista toimintaa parin tunnin mähläämisen muodossa. Rannalla pääsi riekkumaan samanhenkisen mustan Rasmus-uroksen kanssa ja emäntä ajatteli salakavalasti väsyttävänsä otuksen seuraavaa päivää varten.

Kämppäkaverit olivat päättäneet kotiutua jo tässä vaiheessa leiriä, joten loppuajaksi koko neljän hengen kämppä oli vain emännän ja Termiitin privaattikäytössä. Ja tilaa riitti...

Perjantai, leiripäivä 7

Päivä alkoi lupaavasti tukevalla aamiaisella. Sitten oli vuorossa TOKO:a. Odotukset eivät olleet mitenkään korkealla uuden käytöksen johdosta, mutta oikeastaan kaikki sujui mallikkaasti. Edellisillan telmiminen oli toden totta väsyttänyt Termiitin, mutta leikit taisivat olla jopa liian rajuja. Pientä könkkäkoipisuutta oli havaittavissa eikä suoritusnopeus ollut päätähuimaava. Varmuutta tosin löytyi senkin edestä; ei puhettakaan mistään omista kuvioista, vaan emännän käskyjä noudatettiin erinomaisesti. Usko ja luottamus koiraan palasivat saman tien. Keltaisen Pörssin myynti-ilmoituskin tuli peruttua.

Iltapäiväksi suunnitellut NOU-harjoitukset jätettiin väliin. Termarilla olisi kyllä riittänyt tarmoa vaikka mihin, mutta emäntä alkoi jo pikkuhiljaa hyytyä viikon edetessä. Kunnon nokosten jälkeen tilanne näytti sentään sen verran valoisalta, että laiskamadot saivat kammettua itsensä seuraamaan agilitykilpailuja.

Emäntä olisi mielellään keskittynyt seuraamaan suorituksia, mutta hänen iki-ihana riehupylly-koiransa oli päättänyt käyttää illan poikaystävien iskemiseen. Ensin keimailun kohteena oli kultsu Fabian ja sen jälkeen hurmaavan ruskea kiharaherrasmies Osku. Agilitysta ei jäänyt juuri mitään mieleen, koska näkyvyys radalle oli estynyt suurimman osan aikaa. Sätkivien kinttujen, edestakaisin viuhuvan hännän ja nenän edessä pomppivan, torahampaita täynnä olevan kidan välistä sai kuitenkin sen verran tolkkua, että noutajamestariksi selviytyi musta flätti.

Lauantai, leiripäivä 8

Väki oli vähentynyt noin kolmannekseen, mutta se ei menoa hidastanut. Päivän ohjelmana oli ensin match show, jossa sai kuitenkin virallisenoloisen laatuarvostelun. Arvovaltaisena ja osaavana tuomarina toimi Kirsi Nieminen. Termarikin oli valmistautunut koitokseen huolella putsaamalla ja föönäämällä turkkinsa huolellisesti edustuskuntoon, niin kuin noutajilla aina on tarvis tehdä ennen näyttelyitä. Kun karvat oli tarkasti pöyhitty (lue: kieriskelty nurmikolla ajankuluksi!), oli aika lipua kehään.

Emäntä oli ennalta varustautunut henkisesti siihen, ettei koira suostu seisomaan kauniisti sekuntiakaan ja ravaamisen sijasta loikkii kehässä kuin vähäjärkinen apina, MUTTA… Riiviöajatukset oli ilmeisesti jätetty pr-tilaisuudesta kotiin, sillä tuomarille tuli arvosteltavaksi sulavaliikkeinen ja viehättäväkäytöksinen primadonna. Mistähän alitajunnan perukoilta koira taikoi sellaisen esiintymisen aivan kuin nappia painamalla?? Eipä voinut muuta todeta kuin että ”elämässä monta on ihmeellistä asiaa…” Otus sai punaisen nauhan, mutta sitä ei kuitenkaan poimittu sijoittujien joukkoon. No, jo punainen nauha oli voitto sinänsä.

Iltapäivällä oli TOKO-kisoja parkkipaikalla. Mölliluokkaan oli uskaltautunut yllättävän monta koirakkoa, joiden taso vaihteli melkoisesti. Kaikki saivat silti vietyä suorituksensa kunnialla loppuun. Muutama voittajaluokan koira oli myös kisaamassa ja yleisö saikin ihailla hienoa ja täsmällistä työskentelyä.

Illalla alue oli jo aika tyhjä, sillä suurin osa leiriläisistä oli suunnannut kotia kohti. Saunassa ei kerrankaan tarvinnut istua kuin sillit suolassa, vaan tilaa oli suorastaan ruhtinaallisesti. Viimeistä leiri-iltaa vietettiin Lurppapubissa varsin vapaamuotoisen seurustelun merkeissä.

Sunnuntai, kotiinlähtö ja leiripäivä 9

Aamupalalla ei ollut tungosta eikä siis tarvinnut jonotella. Vuorossa oli mökin siivous ja rojujen survominen takaisin reppuihin ja kasseihin. Miten on mahdollista, että tavarat olivat leirin päättyessä täsmälleen samat kuin sinne tullessa, mutta siitä huolimatta niitä tuntui olevan puolet enemmän? Ainakaan ne eivät mahtuneet takaisin laukkuihin ilman lievää väkivaltaa.

Ennen ruokaa emäntä päätti vielä hieman uittaa Termaria ja lähti heittämään dummya laiturilta. Positiivisena asiana voidaan mainita sellainen seikka, että hyppyarka koira uskalsi ensimmäistä kertaa elämässään ponnistaa järveen suoraan laiturilta, monien maanittelujen jälkeen tosin. Muutama nouto tulikin suoritetuksi suunnilleen sinne päin, mutta sitten otuksen riiviöminä sai otteen. Lopputuloksena emäntä sai soutaa tiheään kaislikkoon ja etsiä dummyn itse. Tehtävä ei yhtään helpottunut sillä, että koira roikkui veneen laidassa hampaineen kuin takiainen. Airokin kolahti päähän pari kertaa, mutta umpiluussa ei ilmeisesti ollut erityisen herkkä tunto. Irti ei ainakaan laskettu.

Ennen kotiinpaluuta Termitti ennätti vielä karkaamaan, jyrsimään noutajapantansa käyttökelvottomaan kuntoon ja kaivaa grillikatoksen eteen metri x metri kuopan. Ja haukkua, kiukuta ja ulvoa koko ruoan ajan tauotta. Eräs vitsiniekka totesikin, että taisivat koiralta loppua Diapamit kesken leirin eikä eläinlääkäri ollut ilmeisesti suostunut antamaan puhelinreseptiä. Heh-heh.

Emäntä päätti, että hän ei enää koskaan halua osallistua noutajaleirille. Hänen kiltistä, hyvinkäyttäytyvästä ja sopuisasta otuksestaan oli viikossa muokkautunut duracellkenguru, jonka peräpäähän ja etupäähän oli viritetty sähkökaapelit ja sen jälkeen käännetty virrat täysille. Termari oli pahaksi onneksi kuitenkin jo ehtinyt tehdä leirivarauksen myös ensi vuodelle. Omistajan ei kai auta muu kuin varautua pahimpaan ja hankkia hyvissä ajoin riittävä varasto rauhoittavia. Ja sillä kertaa itselleen!

 

↑ takaisin ylös

13. ROSKAMAGNEETTI

Onkohan kenellekään muulle sattunut osumaan koiriksi oikeita himokeräilijöitä ja rojumagneetteja? Termari on nimittäin tässä viime aikoina todella kunnostautunut löytöretkeilijän ja arkeologin urallaan ja kantanut pusikoista mitä ihmeellisempää tavaraa. Tässä esimerkkinä yhden viikon saldo:

1. Kokonainen sixpack-pahvikeissi (joku onneton kaiketi jättänyt aarteensa odottelemaan illan bileitä)

2. Muovimatto (se ei ollut kovin kauaa ehjä, vaan suikaloitui kuin itsestään lähikallioille)

3. Kuminen joulupukin pää (näytti aika perverssiltä roikkuessaan koiran suusta)

4. Serpentiinispraypullo (onneksi koira ei osannut painaa suutinta oikeasta kohdasta)


...ja parhaimpana kaikista: JONKUN IHKA-AIDOT TEKOHAMPAAT

Siinä oli toden totta emännällä naurussa pitelemistä, kun koira kirmasi onnesta soikeana kaseikosta hirveän kalinan säestyksellä. Suusta löytyivät ehjät tekarit, jotka olivat mutavellissä lojuttuaan aavistuksen rusehtavat väriltään. Sitä emäntä edes halunnut jäädä pohtimaan, että mitenkä ne hampaat olivat ylipäätään joutuneet sinne lammikkoon...

Emäntä onkin vakavissaan suunnitellut ottavansa kaupungin tekniseen virastoon yhteyttä ja pyytävänsä tehokkaasta roskien siivouksesta edes nimellistä palkkaa. Termiitin tehokidan jäljiltä maasto on nimittäin aina siisti ja roskaton: nenäliinat ym. selluloosatuotteet syödään, hanskat, purkit, pullot ym. raahataan lähimmälle roskikselle (jonne tyly emäntä aina lykkää kulloisetkin aarteet).

Pienemmät kumituotteet (kondomit) ja käärepaperit löytävät niin ikään tiensä parempiin suihin ja mahaan, josta ne poistuvat luonnollisella tavalla viimeistään seuraavana päivänä. Puunrungot ym. karahkat taas hinataan poluilta metsän uumeniin.

Vaan eivät ne kaupungin sedät taida innostua maksamaan karvaiselle puhtaanapitolaitokselle euron tynkääkään. Emäntä usko, että uutterasta työpanoksesta heruisi lupauksia elinikäisistä optioista, osakesalkuista tai edes ruokaseteleistä.

Pöyristyttävän tylsiä ihmisiä nuo virkamiehet!

↑ takaisin ylös

14. MATOT HYÖTYKÄYTTÖÖN

Termarin harrastukset ovat hyvin monipuoliset ja vaihtelevat. Myös mattojen kaapiminen kuuluu aktiviteetteihin, jopa rasittavuuteen asti. Yleensä otus onneksi vain "viikkaa" itselleen mukavan pedin, jonka päälle on sitten mukava köllähtää unosille (emäntä ei kyllä ymmärrä, miten koira voi kokea kovan mattokökkäreen päällä pötköttämisen mukavaksi...)

Välillä koko touhu menee kyllä emännän mittapuun mukaan yli ja raapiminen lähestyy maanisuuden rajoja (riippuu tosin siitä, miten asiaa tulkitaan). Emäntä rientää viivana paikalle siinä vaiheessa kun koiran silmät alkavat lasittuneina kiiltää kaiken kaapimisen lomassa ja keskeyttää toiminnon alkuunsa (typerä homo sapiens).

Emäntä väittää arvostavansa itse kutomiaan mattoja niin paljon, ettei raatsi rei’ityttää niitä koiralla. Kyllähän Termiittikin niitä samaisia sisustuselementtejä arvostaa, kyse ei suinkaan ole siitä. Hän vain aavistuksen ilmavoittaa niitä lähes huomaamattomilla rei’illä (30 cm x 30 cm).

Ainoa huono puoli on ollut, että otus on keksinyt maton kaapimisen olevan kivaa ajanvietettä emännän poissa ollessa. Eteisen bukleematto ei ilmeisesti ollut rullautunut koiran mielestä riittävän lokoisaksi pediksi, koska siihen oli emännän poissaollessa ilmestynyt ammottava reikä (sana ”ammottava” on erittäin tulkinnanalainen).

Tämä emännän mielestä ikävä tapa on onneksi karsiutunut sillä, että eliölle on jätetty lajitelma erilaisia pahvilaatikoita revittäväksi yksinoloajaksi. Pahvit ovat olleet tehokkaassa tarkastelussa ainakin silppumäärästä päätellen.

Toisaalta Termari on havainnut myös sen, että matoille voi löytyä muutakin käyttöä kuin raapimisalustana toimiminen. Sillä voi miten ihania juttuja emäntä voikaan loihtia pieneen kitaan muutaman sentin sijoituksella! Hienon ladyn suuhun juuri sopivan kokoinen naudan ydinluu on kerrassaan oivallinen ostos. Silmät suljettuina sitä on mahtavaa jyrsiä olohuoneen matolla.

Tasainen rouske voittaa ainakin omissa korvissa minkä tahansa hifilaitteiston pyörittämän Bachin. Aika kuluu kuin siivillä eikä silloin yhtään haittaa, vaikka emäntä katoaa näköpiiristä pitkäksikin toviksi. Edes karkkipussin viettelevä rapina ei innosta, koska hampaiden välissä narskuva tavara on paljon kiinnostavampaa.

Tiivistetysti voisi sanoa että "onni on... oma ydinluu".
 

↑ takaisin ylös

15. RATAK!

Lauantai-illaksi tuli järjestettyä oikein urakalla toimintaa ja varsinkin säpinää. Emäntä ja isäntä erehtyivät lähtemään saunaan isännän suvun kesäpaikalla ja jättivät raa’asti koiransa tuvan keittiöön odottelemaan. Lattioilta korjattiin kyllä huolella pois kaikki sellainen irtain, jonka ajateltiin voivan eksyä väärään kitaan. Mutta kumpikaan omistajista ei sattumalta muistanut sellaista pikkuseikkaa kuin noutajan pohjaton ahneus. Vaatekaapin viereen lattialle jäi jököttämään pahvilaatikko, jossa oli sisällä kolme pussia rotanmyrkkyä.

Lauteilla pehmeissä löylyissä vierähti rattoisasti tunti ja vähän päällekin ja punaposkiset saunojat palasivat raukeina talolle. Oven aukaistuaan he kumpikin huusivat epätoivoissaan "voi EEEIIIIIII...." Heitä oli vastassa iloisesti häntää huiskuttava, ruskea otus, jonka suupielistä pursusi raikkaan sinistä pulveria. Lattialla lepäsi revitty pahvilaatikko ja valtava määrä myrkkyä sekä rippeitä kolmesta myrkkypussista.

Eipä auttanut muu kuin hätäpäissään pirauttaa päivystävälle eläinlääkärille, joka neuvoi oksettamaan koiran suolalla. Emäntä kipitti sydän tykyttäen ruokakaapille ja onnistui löytämään sieltä suolatölkin. Kädet vapisten hän lusikoi purkin sisältöä otuksen kitaan ja hetken kakisteltuaan koira alkoi onneksi oksentaa. Ja sitä tavaraahan tuli ja tuli ja tuli. Sillä määrällä olisi helposti eliminoinut kokonaisen rottapopulaation!

Seuraavaksi iltaohjelmassa oli tietysti piipahdus päivystävän eläinlääkärin vastaanotolla, jossa koira sai annoksen vasta-aineena käytettävää K-vitamiinia suoraan lihakseen. Lisäksi kitaan tungettiin ainakin kaksikymmentä hiilitablettia, jotka otus nautiskeli kuin lakritsit ikään. Lekuri lohdutti pahoin järkyttyneitä omistajia, että näin nopealla oksetuksella ja vasta-aineen saannilla hurtalla ei pitäisi olla hengenvaaraa.

Varmuuden vuoksi hän kuitenkin määräsi viikon mittaisen K-vitamiinikuurin ja parin vuorokauden tehoseurannan mahdollisten oireiden varalta. Emäntä ja isäntä taisivat tällä kertaa päästä säikähdyksellä, sillä hälyttäviä oireita väsymystä, verenvuotoa eikä hengitysvaikeuksia ei ilmennyt.

Termiitti itse ei tuntunut olevan kohusta moksiskaan. Se oli lähinnä vain närkästynyt, että julma emäntä pakotti sen laattaamaan ihanat herkut. Meni sekin gourmetillallinen ihan hukkaan!

Ja tämän tarinan opetushan oli seuraava: älä koskaan erehdy aliarvioimaan noutajan ruokahalua. Mikä tahansa nieltäväksi kelpaava voi olla potentiaalinen vaara, varsinkin jos sen saa popsia ilman lupaa!

Emäntää kyllä rupesi episodin jälkeen kaduttamaan välillä suustaan päästämänsä ala-arvoiset lausunnot, kuten "tekis mieli ampua koko otus" tai "voi harmi, ettei se uponnut lopullisesti tuohon suonsilmäkkeeseen" tai "myydään tuholainen erittäin edullisesti". Hänellä kävi suorastaan katumus mielessään. Niinhän se menee, että jos liikaa jotain uhoaa, saattaa asianomainen yrittää hoitaa ongelman itse.

Mutta nyt ei muuta kuin käyttöön uusi tervehdys! Unohdetaan vanhat ja kuluneet fraasit kuten adios, salut ja ciao. Sen sijaan käyttäkäämme Termiitin esimerkin mukaisesti tervehdystä

RATAK!
 

↑ takaisin ylös

16. KAKKAJAAKOT RY

Emäntä ehti Termiitin kanssa nautiskella ihanista talvikeleistä koko marraskuisen viikon: auringonpaistetta, viitisen astetta pakkasta ja muutama sentti lunta maassa. Voiko sitä enempää toivoa! Ei varmaankaan olisi pitänyt äityä kehumaan upeita kelejä liian vuolaasti eikä nauttia niin ylenpalttisesti, koska seuraavalla viikolla ei ollut enää tietoakaan mahtavista ulkoilufiiliksistä. Lunta oli joku viitisen senttiä maassa, mutta paljonkos siitä iloa irtosi, kun se oli litimärkää.

Taivaalta satoi jotakin epämääräistä rännän ja veden sekoitusta, joka kasteli varsin tehokkaasti. Tähän ihanuuteen kun vielä liittää tornadomaisen tuulen (maahan ankkuroituminen olisi tosiaan ollut loistoidea...), emäntä ei voinut mitenkään sanoa aamukierrosta nautinnon huipuksi.

Koira mulkoili taluttajaansa tosi närkästyneenä ja katse syyttävänä: se sai puiden oksilta putoavia ja tonnin painoisia lumikökkäreitä päähänsä vähän väliä ja luuli tietenkin emännän heittäneen sitä. Oli aavistuksen hankalaa selittää sille asioiden todellista laitaa, varsinkin kun emäntä tuli edellisenä päivänä heitelleeksi otusparkaa lumipalloilla koko iltalenkin ajan!

Ja ihan kuin mieli ei olisi jo sään takia ollut riittävästi maan raossa, otus muisti jälleen vanhan harrasteensa kakan syönnin. Emäntä päätti heti saman tien, että olisi varmaan kivaa perustaa lajille oma ryhmittymä. Ehkäpä sen voisi jopa rekisteröidä viralliseksi yhdistykseksi. Tässä tulisi muutamia nimiehdotuksia, joista jokainen samassa veneessä keikkuva tai muuten vaan myötätuntoinen voi äänestää omasta mielestään parasta vaihtoehtoa alla olevasta TOP 5:stä:

1. Peräpään Pyrintö ry
2. Sontasyöpöt ry
3. Lannanjalostajat ry
4. Ruskean Substanssin Ritarit ry
5. Terhakkaat Tortunkierrättäjät ry

Syksy on muutoin sujunut melkeinpä hiljaiselon merkeissä, ainakin aikaisempaan aktiviteettitasoon verrattuna. Ilmeisesti koira alkaa tuntea harteillaan painoa aikuisuuden ja kypsyyden velvoittamista hyvistä käytöstavoista. Tai sitten se on vain lepäillyt leppoisasti muutaman kuukauden ja tuudittanut emännän valheelliseen turvallisuuden tunteeseen. Aika näyttää...

Uimaharrastus ei ole ottanut lumenkaan tultua vähentyäkseen. Hyvä puoli on tietysti siinä, että otus karaistuu pulikoimaan hyisissäkin vesissä ilman kuoliaaksi paleltumisen riskiä. Olisihan siinä ainakin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa hankkia joulupaistiksi muutama mehevä sorsa ainaisen kinkun järsimisen sijaan. Ajatus ei tosin saanut merkittävää kannatusta perheen miesväen puolelta, kinkku kun kuuluu perinteisiin joulutraditioihin.

Huonona puolena talviuinnissa on kuitenkin se, että mahan alus tuppaa pikkuisen jäätymään. Tosin joku ohikulkija saattaa virittäytyä hartaaseen joulutunnelmaan kuullessaan Termiitin mahanalusjääpuikkojen kulkusmaisen kilinän. Kaipa se on vaan emännänkin hyväksyttävä tosiseikka, että kunnon noutaja ei vettä pelkää - edes kylmää sellaista. Hän onkin tullut seuraavanlaiseen lopputulokseen uimisasiassa:

Kysymys: Koska vesi on jopa noutajalle liian kylmää?

Vastaus: Sitten, kun vettä peittävä jääkerros on niin paksu, ettei siitä pääse enää hyppäämään läpi eikä sitä saa enää kynsittyä, järsittyä tai raavittua pois.
 

↑ takaisin ylös

17. LATUJEN KUNKKU YLLÄKSELLÄ

Emäntä päätti suunnata hiihtolomaksi Ylläkselle. Termari lupautui myös lähtemään mukaan reissuun toisen emännän luota Lahdesta. Ajokeli oli lähtöpäivänä aivan karmiva; tuuli niin kovaa että tukka lensi päästä ja lunta satoi kinoksittain. Matkaan kuitenkin lähdettiin, itsepäisiä kun ollaan. Sen verran sää kyllä hirvitti arkajalkaista emäntää, että isäntä sai ajella koko 950 km perille asti. Tuuli riepotteli isoa Volkkarin pakettiautoa aika tavalla, mutta hengissä selvittiin perille.

Eka varsinainen lomapäivä sujui ajomatkasta toipuessa ja hiihtimiin totutellessa. Termiitti sai peräänsä kummallisesti suhisevan vehkeen, jota piti vielä kiskoa eteenpäinkin. Oikeastaan koko ahkiohomma taisi jännittää emäntää enemmän kuin koiraa. Silmissä kangastelivat ties minkälaiset kauhuskenaariot ja lööppien otsikot:

- "Silmittömästi riehunut koira aiheutti kaaoksen Lapissa"
- "Neljä ihmistä hengiltä tappajalabradorin hyökkäyksestä"
- "Ylläksellä hengenvaarallinen ketjukolari koiran riistäydyttyä omistajaltaan karkusalle".

Mutta Termaripa yllätti! Se veti pulkkaa kuin olisi aina tehnyt sitä. Se näki ensimmäistä kertaa elämässään sukset ja sauvat, mutta kumma kyllä, sen pieneen mieleen ei edes juolahtanut ryhtyä jahtaamaan niitä!!

Toisena päivänä hiihdettiin jo kunnioitettavat 16 kilometriä Kotamajalle ja takaisin. Otus mennä naksutti tasaisen junnaavaa matkavauhtia ladun reunustaa pitkin eteenpäin. Ainoastaan alamäissä uhkasi vauhti kiihtyä ylinopeuden puolelle. Vauva kuorsasi liikkuvassa vuoteessaan mennen tullen kuin tukki. Majalla vain herättiin syömään ja vaihtamaan kuiviin.

Kombinaatio koira, ahkio ja tenava herätti jatkuvasti ihastuneita huoahduksia vastaantulijoissa ja ohihiihtäjissä: "Voi, kun se vetää reippaasti" (joo niinhän se tekee, mutta viitsisitkö ystävällisesti hiihdellä eteenpäin pois latua tukkimasta, jottei koira ryynää "reippaasti" sun yli) ja "Onkos tuolla ihan oikea vauva kyydissä" (no eipä tietenkään ole, pantiin kyytiin tollanen lasten muovinukke).

Kolmas päivä pidettiin Termarin kanssa huilia, ettei rasittunut kiskomisesta liikaa. Menohalut olivat mahtavat, minkäänlaisesta väsymyksestä ei ollut tietoakaan. Muiden hiihtäessä emäntä teki jälkikasvunsa ja Termarin kera ihan kävelyreissun lähitienoolla. Siinä huomasi hyvin, millainen etelän citykoira Termiitti on. Eihän sillä pölkkypäällä ollut mitään tajua kunnon lumihangista. Itsepäisesti se kampesi itsensä kinoksiin ja hups vaan, koirasta ei näkynyt enää kuin ruskea nenä. Siellä se epätoivoisesti viuhtoi tassuineen ja yritti hypähtää takaisin tielle, mutta metrinen pehmeä kinos ei antanut pitävää ponnistuspohjaa.

Ilmeisesti touhu oli sen mielestä kivaa ja jännää, kun ei se mennyt paniikkiin. Taisi luulla mukavaksi leikiksi, saihan sillä ainakin emäntään vauhtia. Ei auttanut muu kuin parkata vaunut tienposkeen ja rientää pelastamaan hankeen hukkuva koira. Olipa tosi nastaa kaivaa otus lumen keskeltä näkyviin ja kiskoa se kainaloista ylös kerran...kaksi...kahdeksan kertaa...

Neljäntenä päivänä taivallettiinkin jo yli kaksikymmentä kilometriä Äkäsmyllyltä takaisin mökille. Myllyn suuntaan matkattiin bussilla ja sieltä hiihdettiin Peurakaltion kämpän kautta Äkäslompoloon. Samaa latua suksi myös karkeasti arvioiden noin viisikymmentä hollantilaista turistia, joista jokaisen piti saada ohi mennessään taputtaa Termaria ja ihastella vauvaa. Reissu sinällään sujui mainiosti; veturi mennä puksutti eteenpäin häntä iloisesti heiluen kilometrin toisensa perään. Mikä mainio otus!

Viides päivä otettiin hieman rauhallisemmin ja hiihdettiin vain kymmenen kilometriä Kesängin kahvinkeittopaikalle ja takaisin. Tämä reitti on kaikista suosituin sen lyhyyden ja helppouden takia, joten laduilla oli ruuhkaa. Saimme ohitella jos jonkintasoista sivakoitsijaa, muttei se menoa haitannut. Ainoa karmivan pelottava juttu reitillä oli vastaan tullut moottorikelkka, joka oli huoltamassa latuja. Raivoisana hyökkäävää kuvatusta ei pystynyt ohittamaan ilman jykevää haukkua karvat pystyssä.

Emäntää nauratti, samoin kelkkaa ohjastanutta miestä. Onneksi rohkea ja nopea toiminta (=lue: lähes kauhukakat housussa emännän jalkojen väliin piiloon änkeytyen) pelasti pienen labradorin hengen. Kokemus unohtui nopeasti laavulle päästyämme, kun siellä sai popsia muutaman maistuvan bratwurstin. Hemmottelijana oli eräs vanhempi, ilmeisen koirarakas pariskunta.

Viimeisenä päivänä edessä oli mukavan laskuvoittoinen reitti Velhonkodalle. Termari paahtoi alamäet menemään niin kovaa vauhtia, että perässä sivakoiva isäntä meinasi jäädä kuin nakki kalliolle. Jo taitetut kilometrit eivät tuntuneet otusta painavan hiukkaakaan, koska se jaksoi hinata perässään ahkion lisäksi myös kuuttakymmentä lisäkiloa eli emäntää. Mahtavan vauhdin syykin selvisi kodalta eteenpäin jatkettaessa: ladun varrella jökötti viitisen kappaletta aika isoja "koiria", joilla oli merkilliset härvelit päässään.

Termari ei oikein hahmottanut eliöiden rotua, sen verran outoja ilmestyksiä ne olivat. Kaiken kukkuraksi ne eivät edes halunneet morjestaa, vaan lähtivät jolkottelemaan metsän suuntaan ahkiokombinaation lähestyessä. Kummia otuksia, ei niilläkään mitään käytöstapoja! Loppulenkistä alkoi vauhti jo hieman hiipua, mutta pienellä dopingilla ja lahjonnalla suksittiin mökille takaisin. Illalla kaikki tavarat pakattiin jo aamua varten valmiiksi.

Paluumatka olikin sitten yhtä tuskaa. Tornion kohdalla reissulaisten vanha menopeli alkoi oikutella. Autosta hävisi muutaman kerran virrat kokonaan niin, että kone meinasi hyytyä. Kempeleelle asti kuitenkin köröteltiin ja siellä huoltoaseman korjaajaa pyydettiin vilkaisemaan johtoja. Se miekkonen ei kyllä ainakaan korjaushommia osannut, mikä lienee näpertelijä ollut. Kiskoi ja repi johtoja edestakaisin ja tuumasi, ettei autossa mitään vikaa ollut.

Matkaa jatkettiin, mutta sitten vasta ongelmat alkoivat. Kojetaulussa välkkyivät kaikki mahdolliset valot, moottori pätki ja sammui lopulta kokonaan kymmenen kilometrin päässä Kempeleeltä. Siinä sitä sitten törötettiin tien poskessa. Kotimatkaa oli vielä jäljellä 500 kilometriä, ilta alkoi pimetä ja pakkanen kohota. Ei muuten mitään hätää, mutta kun oli vauva kyydissä.

Ei auttanut muu kuin tilata miljoonan maksava hinuri ja hinauttaa porukka takaisin Ouluun. Volkkari jätettiin erään korjaamon pihaan ja ystävällinen hinausautonkuljettaja toimitti epäonniset matkaajat linja-autoasemalle. Se oli tietenkin mennyt lauantaina jo aikaisin kiinni, joten oli suunnattava kohti rautatieasemaa. Se oli sentään auki ja sisään raahattiin kaikki tavarat (kaksi isoa putkikassia, kaksi rinkkaa, yksi reppu, kantokassi, hoitoalusta, hoitolaukku ja lastenvaunut).

Autoon oli kylmästi jätettävä osa kamoista, koska niitä ei olisi mitenkään pystynyt kantamaan. Selvisi, että edessä olisi reilun neljän tunnin odotus, ennen kuin oli mahdollista päästä bussilla Raumalle. Onneksi eväitä ja reipasta mieltä riitti, joten paniikki ei päässyt yllättämään. Vauvakin oli suhteellisen rauhaksiin eikä karjunut kitarisat soikeana koko iltaa. Tuli vaan mieleen, että onneksi Termari oli mennyt muun porukan kanssa Lahteen takaisin kakkosemännän luo eikä niin ollen joutunut odottelemaan bussia tuntikaupalla Raumalle palaajien kanssa.

Viidentoista asteen pakkasessa matkalaiset raastoivat itsensä ja tavaransa linja-autoasemalle bussiin, joka tietenkin oli juuri sinä iltana aikataulusta myöhässä. Jouduttiin siis värjöttelemään vielä ulkonakin, ennen kuin matkaa päästiin jatkamaan.

Loppujen lopuksi kotiin Raumalle suoriuduttiin aika kivuttomasti "hyvin nukutun" yön jälkeen seitsemän aikaan aamulla. Reissu piteni vajaalla kahdeksalla tunnilla, mutta päästiin kuitenkin perille. Vauva oli tietenkin heti pirteänä, olihan se saanut koisia lokoisasti kantokassissaan koko bussimatkan isän ja äidin kärvistellessä kovilla penkeillä. Ei siis tullut kovin paljoa nukuttua aamusellakaan.

Lisäkustannuksia hiihtolomalle kertyi kaikkinensa varmaan siinä 400-500 euron kieppeillä. Heh, eihän se rikkaita opiskelijoita ja työttömiä kirpaise...
 

↑ takaisin ylös

18. MEJÄN ÅÄÖ ELI OHJEITA TUNAREILLE

Emännän oli pitänyt harjoitella tarmokkaasti Termarin kanssa MEJÄ:ä koko kesä, mutta kuinka ollakaan, perilaiskuus vei voiton. Vasta siinä vaiheessa hän havahtui tajuamaan todellisuuden, kun ensimmäiset lumihiutaleet leijailivat maahan. Kesä oli mennyt menojaan, vaan miten oli käynyt tiiviin harjoittelusession?

Marraskuun kolkutellessa ovella hän vannoi kuitenkin ryhdistäytyvänsä toden teolla. Hän päätti vetäistä ulkoilutamineet ylleen ja lähteä metsään tekemään otukselle verijälkeä. Aivan muutaman sadan metrin päästä hänen vanhempiensa kotitalolta lähimetsästä löytyi hänen mielestään ihan kelpo maasto harjoittelua varten. Matkassa olivat muovikassi, veripullo, maalarinteippiä reitin merkkaamiseen sekä lenkkitossujen nauha, jolla pystyi vetämään perässään sienen virkaa toimittavaa vanhaa lasten ruokalappua.

Löydettyään sopivan aloituspaikan emäntä ryhtyi juhlallisesti puuhaan. Hän potki sammaleeseen oikeaoppisesti makauksen, johon lorotti pullosta hieman verta. Rättiä kastellessaan hänelle muistui samalla mieleen, miten se olisi kannattanut tehdä järkevästi. Rätin olisi pitänyt olla vedellä kostutettu, jotta se olisi imenyt verta. Kuiva frotee tuntui suorastaan hylkivän paksua nestettä, joten suurin osa lorisi ohitse sekä emännän kohmeisille käsille. Ilmeisesti jotakin onnistui sentään imeytymään itse kohteeseen, koska se värjäytyi punaiseksi.

Alkuvaikeuksista selvittyään emäntä lähti tallustamaan metsikköön rättiä perässään kiskoen. Jo ensimmäisten kolmenkymmenen metrin jälkeen kävi varsin selväksi, että reitin etukäteissuunnittelu ja alueeseen ennalta tutustuminen olisivat varmaankin olleet aiheellisia toimenpiteitä. Tieltä katsottuna maasto vaikutti suhteellisen helppokulkuiselta ja tasaiselta, mutta se oli tosiasiassa kaukana siitä. Kaikista mahdollisista vaihtoehdoista hän oli onnistunut valitsemaan hakkuuaukion, jota ei ollut liiemmälti ehditty perata. Kahlatessaan puunrunkojen, kantojen ja oksakasojen keskellä emännällä käväisi pariin kertaan mielessä koko touhun mielekkyys.

Hakkuuaukean päätyttyä emäntä kuvitteli maaston muuttuvan hieman helpommaksi. Hän ehti jo huokaista helpotuksesta, mutta huomasi sitten ankean totuuden: aukea vaihtui viidakkomaiseksi ryteiköksi, josta läpipääsemiseksi olisi pitänyt olla Tarzan. Härkäpäisesti hän päätti kuitenkin edelleen jatkaa.

Tässä vaiheessa kylmyys oli ehtinyt tehdä tehtävänsä ja sormet alkoivat sanoa yhteistyösopimustaan irti. Reitin piilomerkkaus kävi aina vain hankalammaksi, koska jääpuikkosormilla oli lähes mahdotonta repiä teippirullasta pätkiä puihin kiinnitettäviksi. Emäntä päättikin luottaa yhä enemmän muistiinsa sekä koiran kykyihin ja merkata reittiä ainoastaan vaikeissa paikoissa.

Turkit kierrätykseen - vai?

Ensimmäisen makauksen tekeminen sujui lähes ongelmitta, jos nyt oteta lukuun sitä, että veripullo tippui hyisistä käsistä kolme kertaa ja tuhriintui myös ulkopuolelta punaiseksi. Heti makauksen jälkeen eteen osui valtavan kokoinen kaatunut kuusi, jonka emäntä päätti käytännön syistä kiertää. Matka jatkui puun toiselta puolelta, paitsi että rätti jäi jumiin tiheisiin oksiin.

Muille lajin harrastajille voidaan tässä kohtaa kertoa yksi lämpimästi suositeltava vinkki: jos sieni jää johonkin kiinni, sitä ei missään nimessä kannata voimakeinoin nykäistä sieltä, vaan palata taaksepäin ja selvittää sotku. Emäntä nimittäin vetäisi jumiutunutta rättiä voimakkaasti narusta, jolloin se kyllä lähti irti, mutta mäiskähti vauhdilla keskelle ulkoilupuvun rinnusta.

Tummanpunainen neste valui isoina pisaroina pitkin takkia, olihan rättiin juuri hetki sitten lisätty makauksella runsaasti verta. Hän saattoi vain toivoa, ettei kukaan osuisi tulemaan vastaan, kun hän urakan suoritettuaan marssisi takaisin kotiin. Epämääräisen näköinen, möykkyinen muovikassi, veren tahrima takki, oksia ja muuta roskaa täynnä oleva tukka sekä rasituksesta lasittunut katse saattaisivat herättää vastaantulijoissa erinäisiä kysymyksiä siitä, mitä korven kätköissä tosiasiassa oli puuhasteltu.

Syvään huokaisten kovaonninen (tyhmä?) jäljentekijä jatkoi kuitenkin matkaansa suunnittelemalleen toiselle makaukselle. Tämä pätkä sujui kohtalaisen mukavasti ja mielessä ehätti jo käydä jonkinlainen tyytyväisyyden tunne. Kulmantekopaikalle ehtiessään emäntä oli jo voiton puolella, koska siitä ei ollut enää kovin pitkä matka tielle. Loppumakauksen hän päätti tehdä noin viiden metrin päähän pientareesta, sillä näin sinne olisi sitten helppoa käydä seuraavana päivänä lisäämässä tieltä käsin kaato…

... jota hän ei ollut innostuksissaan muistanut ottaa lainkaan huomioon. Kestokania ei ollut saatavilla mistään seuraavaksi päiväksi muusta riistasta nyt puhumattakaan. Pieni soittokierros tutuille noutajaihmisille osoitti, ettei kenelläkään ollut mahdollisuutta järjestää niin lyhyellä varoitusajalla kania eikä muutakaan vaihtoehtoa kaadoksi.

Eräs pitkän linjan harrastaja antoi kuitenkin hyvän neuvon: paremman puutteessa kaadoksi voi laittaa minkä tahansa turkiksen palan, johon voi lurauttaa vähän verta hajuksi. Emännän mielessä kangasteli hänen vanhempiensa vintillä tyhjän panttina lojuvat vanhat, koinsyömät turkit, joista varmaankin voisi vallan mainiosti ottaa yhden ikään kuin parempaan käyttöön.

Löydettyään sopivan ulsterin, hän ajatteli leikkaavansa siitä lähes huomaamattoman kaistaleen treeninahaksi. Hänen isänsä katseli aikeita kuitenkin karsaasti ja huomautti äidin todennäköisesti muuttuvan melko murhanhimoiseksi, mikäli juhlaturkista puuttuisi helma. Perherauhan nimissä oli järkevintä jättää aikeet sikseen. Kaadoksi oli siis laitettava veretykseen käytetty rätti. Näin kuulemma oli aikoinaan harjoiteltukin ennen kuin kestokanit otettiin yleisemmin käyttöön.

Ken kuusen ympäri, se kuusta päin

Jälki jätettiin vanhenemaan yön yli. Seuraavana aamuna ulkona odotti vähemmän mieluisa yllätys. Yöllä oli satanut viitisen senttiä lunta, joten koko maa oli valkoisen kuorrutteen peitossa. Lisää hiutaleita leijaili taivaalta koko ajan lisää, mikä pisti emäntään vauhtia. Jos hän aikoi ajaa Termarin kanssa suurella vaivalla väsäämänsä jäljen, oli parasta tehdä se varsin ripeästi, sillä muussa tapauksessa hänen olisi pitänyt käydä ensin kolaamassa ura auki.

Emäntä nappasi mukaansa vielä unenpöpperöisen otuksen ja sulloi muovikassiin valjaat ja jäljestysnarun. Koira terästäytyi melko pian, kun se jäljen lähtöpisteen luona huomasi, mitä varusteita rapisevasta pussista kaivettiin esiin. Se ilmiselvästi tiesi, mitä seuraavaksi oli ohjelmassa.

Termari nuuhki tarmokkaasti alkumakausta ja lähti etenemään aivan suoraan pitkin verivanaa. Emäntä oli ehtinyt kesän mittaan mainostaa moneen kertaan, kuinka hänen koiransa jäljestää rauhallisesti ja kiirehtimättä. Se ei vedä eikä porhalla tuhatta ja sataa eteenpäin niin, että perässä tuleva ohjaaja joutuisi pitämään liinasta kaksin käsin kiinni ja raahautumaan mahallaan mukana.

Eipä olisi kannattanut hehkuttaa liian aikaisin. Ikään kuin hakkuuaukealla ei olisi jo muutenkin ollut riittävän työlästä edetä, koira ei ainakaan omalta osaltaan helpottanut asiaa. Se oli jostakin löytänyt uuden turbovaihteen ja paineli eteen puskat ryskyen kaasu pohjassa. Emäntä hinautui perässä parhaan taitonsa mukaan. Matka tyssäsi kuitenkin tämän tästä, kun liina kiertyi milloin minkäkin oksankäkkyrän ympärille.

Välillä Termari otti vainun aivan varsinaisen jäljen vierestä, porhalsi hetken eteen, mutta saikin sitten hajun hieman eri paikasta. Lopputuloksena naru kiertyi kymmenen koivuntaimen ympäri, sotkeutui oksiin ja lopulta jäi jumiin erään kannon alle. Hiki valuen emäntä yritti ehtiä selvittämään sotkuja samaan aikaan, kun koira jo viiletti täydellä innolla eteenpäin.

Varsinainen ongelma kohdattiin vasta kaatuneen kuusen kohdalla. Emäntähän oli jälkeä tehdessään kylläkin kiertänyt kyseisen puun, mutta otus ei vaivautunut tekemään samaa. Se kaahasi suoraan kuusen ali ja jatkoi jäljellä puun toiselta puolelta. Valitettavasti narun päässä hidasteena ollut ohjaaja ei kyennyt aivan yhtä näppärästi sujahtamaan rungon alitse, vaan joutui vaivalloisesti ryömimään. Tehtävä ei ollut kovin helppo, sillä mönkimistä vaikeutti narua toisesta päästä vimmatusti kiskova koira.

Vaikeuksien kautta maaliin

Jos oli kaseikossa eteneminen ollut jo melkoinen haaste edellisenä päivänä jälkeä tehdessä, niin se oli vähintään kaksin verroin hankalampaa liinaa vetävän koiran kanssa. Termari ei välttämättä jäljestänyt täsmälleen emännän vetämää reittiä pitkin, sillä eihän haju tunnu aina voimakkaimpana suoraan jäljen päällä. Emäntä taas ei ollut ottanut huomioon seikkaa, että koira ei todellakaan katsonut tarpeelliseksi tärvätä energiaa esteiden kiertämiseen. Se meni tasan siitä kohtaa, mistä nenä ohjasi, oli edessä sitten millainen mahtikanto tai ei.

Tuskaillessaan joka pirsketin saniaiseen ja kiven koloon kiinni tarttuvaa liinaa, emäntä huomasi lisää epäkohtia omassa toiminnassaan. Hän oli unohtanut suorittaa jäljestysliinan mittauksen. Sääntöjen mukaan narulla saa olla pituutta kuusi metriä, mutta emännän versiossa sitä piisasi varmaankin tuplaten. Ei ollut mikään ihme, jos liina oli yhtä mittaa sotkussa.

Loppujen lopuksi Termari suoriutui jäljestyksestä aivan kiitettävällä arvosanalla. Kertaakaan se ei menettänyt hermojaan tuskastuttavan hitaasti perässä rämpineeseen ohjaajaan. Se eteni hyvin verivanalla eikä harhautunut siltä kuin yhden kerran. Sen työskentelymotivaatio oli kerrassaan huippuluokkaa, sillä se jäljesti koko pitkän jäljen uutterasti ja maavainuisesti. Makaukset se merkkasi esimerkillisesti, kulma sujui kohtalaisesti yhtä ylimääräistä lenkkiä lukuun ottamatta ja kaatokin löytyi.

Ainoa miinus oli ehkä maastoon nähden liian rivakka tempo tai sitten naruun kompuroineella emännällä vain oli ala-arvoisen huonoksi päässyt kunto. Voisi jopa sanoa niin, että otus jäljesti siitäkin huolimatta, että onneton tunari-emäntä yritti torpedoida sen työtä monin eri tavoin tehden kaikki mahdolliset virheet, mitä aloittelija voi ikinä keksiä!

No, ehkä seuraava keikka sujuu toivon mukaan jo hieman paremmin.
 

↑ takaisin ylös

19. LEIRITOHINOITA JUVAN XX JUHLALEIRILLÄ

Termari oli saanut tulevasta kesätapahtumasta jo hyvissä ajoin tiedotteen emännältään, mutta siitä huolimatta sen mieltä raastoi epätietoisuus: mahtoikohan emäntä muistaa varata myös sille majoituspaikan? Olisi hirveää huomata perille päästyään, ettei kämpässä ollutkaan tilaa kuin yhdelle ihmiselle eikä lainkaan yhdelle aavistuksen makkarasesongista tanakoituneelle koiralle.

Asia oli parasta varmistaa siten, että pysyttäytyi koko pakkausoperaation ajan tiiviisti emännän kantapäihin liimautuneena. Olisi vain voinut tuo ihminenkin hiukan katsoa mihin astuu, ei nimittäin ole kovin kohteliasta survoa alituiseen lähimmäisen varpaille tai talloa häntä lituskaksi. Sellaisessa tilanteessa sivistyneet eliöt yleensä pyytävät anteeksi eivätkä syyttele tapahtuneesta viattomia sivullisia, saati kiroile.

Onneksi hysteeriseksi muuttunut pakkaus oli nopeasti ohitse pakon sanelemana, sillä kyyti saapui noutamaan leirille suuntaavaa parivaljakkoa. Muutaman mutkan ja lisätunnin jälkeen auton nokka suunnattiin kohti Juvaa. Kyydissä oli valtaisa määrä pakaaseja, kolme koiraa, kaksi ihmistä sekä arviolta 500 kg lokkeja, variksia ja kaneja. Jälkimmäiset olivat onneksi peräkärryssä suhteellisen pakastuneessa olotilassa, sillä muutoin meteli olisi saattanut ylittää turvanormit.

Matka sujui rattoisasti ilman ongelmia. Takapaksin kaksi koiraleidiä osasivat rentoutua ja makasivat lokoisasti koko auton leveydeltä. Nuorempi uros oli narttujen kanssa hiukan ahtaalla eikä herrasmiehenä kehdannut käydä liian liki tyttöjä maate. Se sai siis istua jalat ristissä yhdessä nurkassa ja katsella, kun toiset kuorsasivat vieressä.

Termarinkin uumenissa asuu pikku noutaja

Perillä leiripaikalla oltiin puolenyön maissa perjantaina. Varsinainen leiri alkoi seuraavana päivänä Bruunin Joukon vetämällä NOME:n peruskoulutuskurssilla. Termari sai toipua äärettömän raskaasta matkasta koko aamupäivän, sillä emäntä oli pestattu keittiöön avuksi. Lepo loppui kuitenkin lyhyeen, sillä jo iltapäivällä oli pakko osallistua treeneihin.

Jouko oli uhkaillut koiraa ties millä hirveyksillä ja sanonut lisäksi, ettei kotiin ole paluuta ennen kuin nouto alkaa sujua. Kyllä siinä jo vähemmästäkin juuttuu luu kurkkuun pienemmällekin koiralle! Ei ehkä ole tässä tarpeen kannella kaikelle kansalle, mitä kaikkia valheita emäntä oli peruskoulutuksen vetäjälle sepustanut.

Termari itse oli täysin tyrmistynyt väitteistä, ettei se muka halunnut noutaa. Aivan puppua! Emäntä vain sattui olemaan sellaista hiukan yksinkertaista ihmistyyppiä, jolle ei auta vaikka rautalangasta asiat vääntäisi. Hän ei esimerkiksi ollut ymmärtänyt sitä, ettei koira halua ennen noutoa istua nököttää paikallaan ja odottaa tuntikaupalla ennen kuin saa EHKÄ luvan noutaa. Noutakoon itse patukkansa kaseikosta, kun ensin laittaa odottamaan.

Ei aina tarvitse olla täydellisen tottelevainen varsinkaan noutotilanteessa; joskus pitää olla spontaania vauhtia ja yllättäviä vaaratilanteita! Termari sai kokeilla ensi kertaa elämässään ns. paukkunoutoa. Mikä huikea kiihtyvyys otuksesta löytyikään! Emäntä ei ollut koskaan aiemmin tiennyt, että hänen koirastaan irtoaa rivakampaakin tahtia kuin kevyt hölkkä. Bruunin Jouko hymyili ovelan näköisenä ja nyökytteli koiran suuntaan. Kyllä se emäntä siitä pikkuhiljaa ja ajan kanssa vielä oppii.

Hyttyssyötistä nukkumatiksi

Sunnuntai sujui jäähdyttelyn merkeissä. Santamäen Markku urakoi päivän aikana muutaman erittäin mielenkiintoisen ja antoisan luennon, jotka keräsivät mukavasti kuulijoita. Leirille alkoi vähän kerrassaan virrata enemmän kansaa mitä erilaisimpien karvaisten kaverien kanssa. Rotukirjo oli jälleen varsin laaja: chessejä lukuun ottamatta edustettuina olivat kaikki noutajarodut eri värivariaatioineen sekä mm. muutama PK-koulutukseen osallistuva saksanpaimenkoira, villakoira, pumi, viime vuodelta tuttu amerikanbulldoggi, bordercollie ja beagle.

Kaikki mahtuivat sopuisasti mukaan, koska noutajaihmisillä ei ole tapana katsella ketään nenän vartta pitkin. Illalla Lurppa-Pubissa alkoi olla jo sen verran runsaasti väkeä, että maailmanparannuspiirit saatiin pystytettyä useammankin pöydän ympärille.

Maanantaina Termarilla ei ollut erityistä ohjelmaa, sillä emäntä oli lupautunut lapsiparkin vetäjäksi alkuperäisen ihmisen peruttua tulonsa. Otus oli hieman närkästynyt, kun se sidottiin männynkäkkyrään tien viereen hyttysten syötiksi. Se oli ylipuhuttu lähtemään leirille mukaan sillä verukkeella, että siellä saisi osallistua erilaisiin ohjattuihin aktiviteetteihin. Ei ole vaikeaa kuvitella sitä pettymyksen määrää, mitä pieni koira sydämessään tunsi: sitähän oli taas jymäytetty pahemman kerran.

Jos emännän mielestä aktiviteetit tarkoittivat samaa kuin paarmojen seisovana pöytänä toimiminen, niin olisi kokeillut samaa itse! Kehtasi vielä mennä komentamaan hiljaa, kun otus joutui haukahtelemaan karkottaakseen verenimijät kauemmaksi.

Onneksi piina päättyi iltapäivällä, kun koira pääsi uinnin kautta mökkiin sisään. Ja heti kun emäntä oli saanut ulko-oven perässään kiinni, Termari vilahti sänkyyn nukkumaan. Hätä ei lue lakia; mihinkäs sitä nukkumaan mennään, kun väsyttää? No ei ainakaan kivikovalle lattialle. Sitä paitsi märästä turkistahan lattia voi vaikka kastua. Illalla ohjelmassa oli tietokilpailu, jonne koira ei viitsinyt vaivautua paikalle. Kyllä koisiminen yhden visailun voittaa.

Tiistaina Termarin ohjelma oli jokseenkin identtinen maanantain kanssa, paitsi että se oli luojan kiitos jätetty jo aamusta kämppään nukkumaan. Paarmat saivat siis ruokailla muualla. Illaksi emäntä oli itsekkäästi järjestänyt vain itselleen puuhaa. Sivukorvalla koira kuuli mainintaa jälkien vetämisestä lähimaastoon, mikä sai sen terästäytymään. Se tiesi nimittäin töitä seuraavalle päivälle myös otukselle.

Emäntä palasi muutaman tunnin ahkeroinnin jälkeen majalle aavistuksen hämmentyneen oloisena, sillä suunnistukset eivät olleet menneet aivan nappiin. Koiran teki mieli kommentoida, että olisi varmaankin aiheellista keskittyä siellä metsässä enemmän suunnistukseen ja käyttää vähemmän aikaa ja energiaa keskusteluun jälkiparin kanssa. Tiettävästi lähdön ja kaadon ei ole tarkoitus sijaita samassa pisteessä. Jäljenteosta masentuneen emännän ilta ei sujunut kovin lennokkaasti MEJÄ-toimikunnan järjestämästä vauhdikkaasta leirikisasta huolimatta.

Ei sittenkään aivan makoiluleiri

Termarin keskiviikkokin kului (luvatta) sängyssä pötkötellen ja makuuhaavoja hankkien aina puoleenpäivään asti, jolloin emäntä kiskoi sen laverilta mukaansa suorittamaan harjoitusjälkeä. Mukaan herätettiin myös eräs edellisen illan takia päänsärystä kärsinyt MEJÄ-toimikunnan jäsen tuomariksi. Olosuhteet huomioon ottaen hän suoriutui langetetusta tehtävästä varsin kunniakkaasti ja jopa melko virkeänä.

Termari jäljesti harjoituksensa ensin kaveri Rasmuksen odotellessa omaa vuoroaan autossa. Jälki sujui kohtalaisen hyvin, joskin pientä epävarmuutta oli aistittavissa ilmassa. Otus ei ollut aiemmin vaatimattoman harjoitusmääränsä aikana törmännyt sellaisiin maastoihin, joissa olisi ojia. Ja nyt niitä piisasi. Ihan kelvollisesti se kuitenkin nuuskutteli tiensä kaadolle. Rasmus suoritti myös oman osuutensa ihan mallikkaasti muutamasta ylimääräisestä lenkistä huolimatta.

Keskiviikolle emäntä oli kehitellyt muutakin aktiviteettia koiran pään menoksi. Iltapäivällä alkoi kaikkien karvakuonojen Match Show, jonka tuomariksi oli ystävällisesti lupautunut tänäkin vuonna Markku Santamäki. Näyttelyn tunnelma oli rento ja ihmiset todella viihtyivät, sillä heillä oli ainutlaatuinen tilaisuus kerrankin kuulla, mitä tuomari kustakin arvosteltavasta koirasta piti. Oli valaisevaa kuulla yksityiskohtaisesti, mitä hyvää ja mitä huonoa koirissa oli.

Emäntä oli jyrkästi kieltäytynyt esittämästä Termaria itse vedoten ties mihin syihin. Ilmeisesti tämän kilpailuhermot vain olivat merkittävästi huonommat kuin koiran, joka piti pontevaa ja ilmavaa liikkumistyyliä ehdottomasti vetävimpänä. Emäntä väitti tuomarin haluavan nähdä lennokasta ravia, mikä ei kuulemma tarkoittanut kirjaimellisesti lentoon ponkaisua. Kahden jääräpään oli kuitenkin aivan turhaa kiistellä vivahde-eroista, joten oli järkevämpää pestata narun päähän joku ammattilainen.

Vieraskoreus saikin Termarin valtaansa ensi metrien ajaksi, joiden aikana se näytti osaavansa myös ravata kehässä kenguruhyppyjen sijaan. Tuomari meni lankaan ja palkitsi punaisella nauhalla. Punaisten koirien kehässä tassut alkoivat jälleen irrota hieman liiaksi maaperästä, mutta tuomari taisi olla armeliaalla päällä nostaessaan Termarin punaisten parhaimmaksi.

Lihaksikas ja kuntosalilla treenattu, mitoiltaan sopusuhtainen vartalo sekä viekoittelevasti heilahteleva häntä puhuttelivat kuitenkin tätä tuomaria jopa siinä määrin, että hän nosti otuksen vielä koko shown kauneimmaksi mainiten tosin, että oikeassa kehässä kenguruhypyillä ei pitkälle pötkitä. Emäntä oli saavutuksesta silti lähinnä mykistynyt. Näyttelyn jälkeen tähti pääsi lepäämään majalle, mutta emäntä jäi tuomaroimaan lapsi ja koira -kisan.

Mejäkokeen lumoissa

Torstaipäiväna satoi kaatamalla, mikä ei ilahduttanut koejälkien tekoon osallistunutta emäntää. Mökin ikkunasta katseltuna sade ei oikeastaan liiemmälti haitannut Termaria eikä se estänyt aika ajoin tapahtunutta asennon kohentamista. Välillä se pääsi sentään pihalle riehumaan ja päästelemään pahimpia höyryjä ulos hyvän kaverinsa Emmin kanssa. Emännältä ja hänen apusuunnistajanaan toimineelta MEJÄ-konkarilta tärvääntyi jälkipuuhiin lähes koko päivä. Onneksi sen jälkeen pääsi nauttimaan mökkitoverin lämmittämästä saunasta ja jännittämään seuraavan päivän koetta. Illan luontopolkukin meni sivu suun, kun saunominen maistui niin mukavalle!

Perjantaiaamu valkeni synkkänä ja sateisena, mikä olisi varmaankin saanut täysijärkiset ihmiset kaivautumaan takaisin vällyjen väliin ja kääntämään kylkeä. Kesälomalla. Mutta koiraharrastajat eivät yleisesti kuulu järki-ihmisiin, ei myöskään emäntä, joka aikoi 17 muun yhtä järjettömän ihmisen kanssa osallistua kokeeseen. Sateen ei annettu vaikuttaa mielialoihin, vaan jokainen oli tuomareista lähtien varustautunut sään vaatimin taminein. Suuri osa oli kokeessa aivan ensimmäistä kertaa ja jännitys suorastaan väreili ilmassa. Päivän aikana saatiin nähdä monia lupaavia ja muutamia erittäin hyviä suorituksia.

Termarikin yllätti emännän iloisesti osoittamalla kelpo jäljestyskoiran kykyjä. Olihan emännällä ollut asian suhteen varovaisia toiveita, mutta koiran suoritus ylitti kyllä kaikki ennakko-odotukset. Saaliina oli korkea ykköstulos heti ensimmäisestä kokeesta. Yksi koira oli kuitenkin ylitse muiden; Aidakin oli ensimmäisessä kokeessaan ja teki aivan täydellisen suorituksen saaden huikeasti täydet pisteet. Sitä ei aivan joka päivä tapahdu!

Illalla vuorossa oli vielä koirien totojuoksu, mihin Termari ei ottanut osaa. Se lepäsi ansaitusti majalla. Kämppäkaveri Emmi oli kokeen aikana pidetyssä agilitykisassa pitänyt myös omalta osaltaan Tyttötiimin mainetta korkealla voittamalla suvereenisti mölliluokan. Myös NAM:it kisailtiin kaatosateen lomassa.

Sihteeristä siivoojaksi

Lauantaina ja sunnuntaina pidettiin viralliset NOU- ja NOME-kokeet, jotka Termari jätti aivan suosiolla taitavampien tassujen hoidettaviksi. Emmi kohotti jälleen Tyttöjen mainetta saavuttaen upeasti AVO-luokassa ykköstuloksen.

Emäntä oli mennyt lupautumaan kummallekin päivälle koesihteeriksi ilman aiempaa kokemusta asiasta. Onneksi tuomari oli varsin kärsivällinen ja jaksoi opastaa paperien täyttämisessä. Arvosanaksi emäntä sai urakan päätyttyä 9-, mikä oli aika armelias numero vääriin laatikoihin ruksatut kohdat, sutut, koukerot ym. amatöörimokailut huomioiden. Ehkäpä emäntä uskaltautuu joskus toistekin sihteeriksi.

Sunnuntaina kokeiden päätyttyä oli vuorossa leirin purku, siivous, pakkaus ja autoon ahtautuminen. Jokavuotinen ja ikuinen ongelma tuntuu olevan se, että laukkuihin takaisin tungettava tavaramäärä on jotenkin merkillisesti triplaantunut leiriviikon aikana. Millä muulla on selitettävissä se, etteivät tavarat mahdu niille varattuihin kapsäkkeihin? Jotenkin ne kamppeet saatiin silti kyytiin, tosin yksi koirista meinasi unohtua autosta. Onneksi epäkohta huomattiin ennen matkan aloitusta ja myöhäiseksi venynyt kotimatka saattoi alkaa.

Kotiinpaluun hetki on aina haikea, koska leirillä on yleensä niin mukavaa, kuten nytkin. On avartavaa päästä vaihtamaan ajatuksia eri rotuja harrastavien ihmisten kanssa ja tavata uusia kasvoja, jotka toivottavasti ensi vuonna ovat jo tuttuja! Lisäksi on tosiaan nostettava hattua niille, jotka jaksavat vuodesta toiseen ahertaa talkooporukoissa ja kouluttajina ja tehdä leiristä juuri niin mahtavan kokemuksen kuin se aina on. Mistä ne ihmiset saavat voimansa?

Mahtava kiitos ja syvä kumarrus heille kaikesta - jälleen kerran. Ensi vuonna nähdään!

 

↑ takaisin ylös

20. LAURI LOKKI, UHRAUTUVA YSTÄVÄ

Edellisen illan treenit olivat sujuneet kokonaisuutena erittäin hyvin, joskin vedestä noudettava lokki oli tuoksahtanut koiran herkkään nenään sen verran voimakkaasti, että se jäi useista kehotuksista huolimatta noutamatta. Pellolla liihotellut valkea siivekäs sen sijaan löysi tiensä koiran leukojen väliin ja lopulta emännän innokkaina odottaviin kätösiin. Ehkäpä tämä lokki oli muistanut huoltaa henkilökohtaisen hygieniansa parempaan kuntoon ennen treenien aloittamista.

Treeneistä palattiin kotimaisemiin onnellisina ja tyytyväisinä. Koira sai kantaa sen hehkeämmän tuoksuisen lokin kotiovelle saakka. Emäntä ei tosin ollut muistanut sitä, että samana iltana taloyhtiössä pidettiin perinteiset kevättalkoot, joissa osanotto on vuodesta toiseen ollut kohtalaisen runsas, liekö ilmaisilla ohravirvokkeilla osuutta asiaan.

Piha oli sakeanaan iloisesti keskenään seurustelevia ihmisiä, jotka hiljenivät mykistyneinä katsomaan pihalle saapuvaa kaksikkoa; mutaliejua tippuvissa maastohousuissa saapastelevaa emäntää ja hänen lintu suussaan terhakkaasti askeltavaa koiraansa.

Oltiin tuolla treeneissä vaan, kuului emännän lakoninen tervehdys talkooväelle. Illan mittaan hän sai selitellä aavistuksen epäuskoisen oloiselle yleisölle, miksi joku vapaaehtoisesti haluaa mennä mutaan kahlailemaan ja heittelemään koiralleen kaatopaikalta ammuttuja raatoja. Juttua on hivenen hankalaa yrittää valaista asiaan vihkiytymättömille maallikoille.

Emäntä ja Termari heräsivät uuteen, aurinkoa hehkuvaan päivään levollisin mielin. He olivat yhdessä päättäneet, että sekä emännän että koiran elämässä aukeaa nyt uusi lehti. Koirasta koulutettaisiin noutaja. Aikaisemmat epäonnistumiset lähes kaikkien mahdollisten riistaan liittyvien asioiden kanssa vedettäisiin niin sanotusti vessasta alas ja laitettaisiin kansi tiiviisti kiinni.

Niinpä edellisenä iltana juhlallisesti Lauri Lokiksi ristitty siivekäs oli viettänyt yönsä jääkaapin vihanneslokerossa viilentämässä tunteitaan. Koira ei vain oikein ymmärtänyt, mistä lähtien lokit olivat muuttuneet vihanneksiksi, mutta ei tohtinut takertua moiseen pikkuseikkaan.

Termari katseli uteliaana emännän touhuja jääkaapin liepeillä ennen aamulenkille lähtöä. Kai se torvi meinasi raahata koko muovikassin metsään mukaan. Otus ei silti laittanut mitenkään hanttiin, kun kaulaan viritettiin treenejä tarkoittava noutajapanta. Itse asiassa se heilutti innoissaan häntäänsä. Matka metsään sujui vauhdikkaasti ja muovikassiin ehti Termarin korkeudelle jo tulla reikäkin, sen hampaat kun lähes vahingossa osuivat pussin kulmaan.

Jännittävä hetki koitti, kun metsän siimeksessä pussin sisältö vihdoin kaadettiin mättäälle. Viiteen sanomalehteen kääritty Lauri oli ilmeisesti kärsinyt hieman hapen puutteesta, sillä se vaikutti jotenkin voimattomalta. Termari ei voinut jättää avutonta kaveria pötköttelemään mättäälle, vaan tarttui rivakalla otteella selän ja siipien ympäriltä kiinni ja alkoi kantaa toveriaan. Välillä emäntäkin halusi tutkia Laurin vointia ja pyysi saada siivekkään käteensä.

Lenkki sujui oikeastaan aika kivasti kolmeen pekkaan, vaikkei Lauri tahtonut pysyä tolpillaan. Onneksi Termari oli tarkkana ja huolehti siitä, ettei kaveri jäänyt matkasta kertaakaan. Huonosti olisi kyllä käynyt, jos emäntä olisi ulkoillut linnun kanssa ilman koiraa. Todella huolimattomasti emäntä pudotteli Lauria milloin minnekin eikä jäänyt edes odottamaan, jaksaako Lauri omin voimin pysyä mukana.

Muutamia kertoja emäntä jopa hämäräperäisesti katosi metsän uumeniin linnun kanssa ja palasi tyhjin käsin odottamaan jätetyn Termarin luokse takaisin. Tyrmistyttävää käytöstä. Koira onneksi piti sen verran lokin puolia, ettei hyljännyt ystäväänsä yksin pimeään metsään.

Lauri Lokki ei varmaankaan koskaan toipunut jääkaapin aiheuttamasta järkytyksestä, niin elottomalta sen olemus lenkillä vaikutti. Varmuuden vuoksi emäntä pakkasi sen hellästi uudelleen sanomalehteen ja tunki kotona takaisin vihanneslokeroon, jos se vielä kuitenkin virkoaisi. Parempi sentään herätä tutussa paikassa kuin taloyhtiön roska-astiassa, tuumivat sekä emäntä että Termari yhdessä.
 

↑ takaisin ylös

21. HARJOITTELUN IHANUUS

Harjoittelu on Termiitin kanssa kyllä tosi vaihtelevaa. Emäntä raportoi nnoissaan kaikille tutuille ja melkein tuntemattomillekin pari päivää aiemmin tapahtuneesta onnistumisesta. Hän teki noin 200 metriä pitkän laahausjäljen variksella, niin, juuri sillä linnulla, jonka päälle koira vielä pari vuotta sitten oksensi. Se suoriutui tehtävästä täysin ongelmitta ja palautti linnun innolla suoraan käteen.

Välipäivän jälkeen emäntä yritti tehdä jonkinmoista hakuruuta koiralle ja kokeili samalla hankkimiaan uusia hajusteita (fasaani, kani, kyyhky ja kani). Ensinnäkin niitä hajusteita on mahdotonta käyttää ellei ole ensin kastellut kaikkia dameja läpimäriksi. Purkin kyljessä mainostetaan, että apply generously to three sides of the dummy. Fine, tuumi emäntä ja puristi purkkia sillä seurauksella, että kaikki kanitiivisteet lorisivat sormille. Damin kangashan on niin tiivistä, ettei siihen mikään paksumpi neste imeydy.

Ja sitten damit kaseikkoon ja koira noutamaan. Kardinaalivirhe yksi. Emäntä asettui odottelemaan palautuksia pienen nyppylän taakse, ettei koiralla ollut näköyhteyttä häneen. Kuningasajatus oli se, ettei se näin pääse koko ajan kyselemään varmistuksia, vaan joutuu tekemään itsenäisiä ratkaisuja.

Ensimmäinen dami palautui pienen odotuksen jälkeen. Emäntä lähetti koiran noutamaan toista ja kohta hänen takaansa kuului ääni: ”Onko tuo irti juoksenteleva koira sinun?” Joku mies oli pyöräilemässä metsässä klo 22 jälkeen illalla, mihin ei välttämättä osannut ennakkoon varautua.
Emäntä vastasi miekkoselle, että hänenhän se on ja se on juuri suorittamassa noutoharjoituksia. Onneksi äijä häipyi pitemmittä murinoitta paikalta eikä jäänyt vänkäämään mitään koirien kiinnipitovelvollisuuksista.

Olisi kaiketi pitänyt tajuta jo tässä vaiheessa lopettaa, kun koira oli kertaalleen harhautunut tehtävästään muihin aktiviteetteihin. Vaan eihän jääräpää VIELÄ voinut luovuttaa. Koira uudelleen hakuun. Kardinaalimunaus kaksi. Lähtihän se innolla ja vauhdilla, mutta ei pysähtynyt dameille, vaan jatkoi selkäkarvat irokeesiksi nostettuna eteenpäin hirrrrrveän haukun kera. Tässä vaiheessa emäntä latasi jo mielessään kuviteltua haulikkoa ja tähtäsi sen idioottikoiransa ahteriin.

Haukku yltyi kauhua kuvastavaksi ulinaksi, kun emäntä hölkkäsi kuuroksi muuntuneen otuksen perässä puskat rytisten. Vajaan sadan metrin päässä istui maassa joku nuorehko mieshenkilö edessään junaradan korjauksessa tarvittavia mittauslaitteistoja - ilmiselvä mörkö siis. Onneksi nuorimies ei ainakaan päällisin puolin näyttänyt perin pohjin järkyttyneeltä, kun häneltä pyydeltiin tuhannesti anteeksi mäntin koiran käytöstä.

Emäntä raahasi koiransa kirosanoja sihisten kotiinpäin, kunnes puolivälissä muisti sen uusimman ja kalleimman damin jääneen maastoon. Ei muuta kuin koira puuhun kiinni ja itse kaseikkoon damia etsimään. On siinä varsinainen noutaja, tuumi emäntä kun rymysi oman onnettoman vainunsa kanssa metsässä. Dami ei enää ollut siellä, mihin hän oli sen heittänyt, mikä teki etsinnästä aina vain vaikeampaa. Koira oli siis suvainnut ainakin harkita damin noutamista, kunnes oli havainnut näköpiirissään hirmuisen mörön. Dami jäi sille tielleen.

Pienen etsinnän jälkeen ison dami onneksi löytyi toiselta puolen ruutua kuin mihin se oli jätetty. Ei auttanut muu kuin kerätä patukat kassiin, hakea koira ja painella kotiin miettimään illan saldoa.

Alueen ennakkotarkistus voisi olla ihan näppärää, jotta vältyttäisiin ikäviltä yllätysmöröiltä. Otusta kun ei näköjään voi jättää yksin suorittamaan hakua, koska ei tiedä mitä se keksii. Damien käyttöä kannattaa ylipäänsä miettiä vakavasti, kun tuntuu, etteivät ne jaksa koiraa oikein sytyttää - miksi tehdä harjoitetta, mikä menee toistuvasti pieleen? Motivoitu ruutukaan ei auta, se, että yhdessä viedään metsään tavaraa. Pakastimessa taas ei ole kuin yksi lokki, jolla emäntä oli jossakin vaiheessa ajatellut tehdä laahuujäljen, se kun tuntuu otusta innostavan. Mutta millähän sen saisi hakemaan rajatulta alueelta useamman kuin yhden noudettavan objektin??
 

↑ takaisin ylös

22. TAKIAINEN TUNKEE TALOON

Koska viihteessä on tapana että kaikkiin surkeimpiinkin elokuviin ja tarinoihin pitää suoltaa jatko-osia, ei Termiittikään saata jättää turhanpäiväistä tarinointiaan sikseen. Otuksen auvoinen lekottelu nimittäin päättyi puolitoista viikkoa sitten kuin seinään, sillä joku oli raahannut tupaan ilmeisen pysyvästi kaamean takiaisen.

Järkyttävintä asiassa on se, että kukaan ei ollut etukäteen informoinut Termiittiä tulokkaasta eikä vaivautunut kysymään sopiiko moisen hirvityksen tulo sille lainkaan. Yleensä vakiintuineissa parisuhteissa kuten myös perheissä on tapana kysyä uudistuksia suunniteltaessa kaikkien osapuolten mielipidettä ja jopa ehkä antaa mielipiteille joku arvokin. Mutta tässä huushollissa eräiden jäsenten tassujen yli saa näköjään jyrätä lupia kyselemättä.

Jokainen tapoihinsa piintynyt vanhapiika/-poika tietää, miten maailma järkkyy pienimmistäkin muutoksista elon tiellä. Pieniin muutoksiin voidaan lukea esimerkiksi se, että lenkille lähdetäänkin klo 9.01 klo 9.00 sijaan tai että ruokana tarjoillaan kanan sijasta broileria. Mutta rauhallisen elämän peruspilareiden heilahtaminen pois kurssistaan aiheuttaa kyllä maailmanlopun. Tai ainakin vatsahaavan.

Ennen maailmanloppua Termiitillä oli tapana aamuruokailun jälkeen levähtää hetkinen omalla pedillä (emännän huomio: keskimäärin 5-6 tuntia sikeätä kuorsausta kylkeä kääntämättä seuraavaan lenkkiin asti), mutta nyt nämä hipiää kaunistavat unoset ovat käyneet mahdottomiksi. Jos uskaltaa asettaa ahteriaan pedin kulmalle, on siinä samalla sekunnilla kiinni pieni kidallinen neulanteräviä hampaita. Unen tarve kaikkoaa ymmärrettävistä syistä, koska kauneusunet eivät tarkoita akupunktiota.

Ihan omassa kotonaan, sisällä, omalla pedillään saattaa joutua myös paljon järeämpien toimien kohteeksi! Emäntä ihasteli iltayön tunteina kahta suloisesti keskenään leikkivää koiraa, joista toinen oli ruskea ja toinen otus musta. Sulassa sovussa ne kaksi kiskoivat Termiitin vanhaa, ruskeaa sukkaa. Toinen veti toiseen suuntaan ja toinen toiseen. Sukka venyi ja venyi, muttei onneksi katkennut.

Astellessaan lähemmäksi koiriaan emäntä huomasi katsoneensa väärin. Ei, koirat eivät suinkaan kiskoneet sukkaa, vaan mustalla riivinraudalla oli hampaidensa välissä tukevassa otteessa Termiitin kaulanahka, joka venyi ja venyi, vaan ei onneksi revennyt.

Ennen maailmanloppua ruokahetket koostuivat leppoisasta mussutuksesta omaan tahtiin. Siinä ehti nautiskella jokaisen ruokahippusen aromin erikseen eikä kukaan kiusannut liialla kiireellä. Nyt tilanne on suorastaan levinnyt käsiin. Termiitti ei ehdi kunnolla omalle ruokakupilleenkaan, kun kipon reunalla huseeraa joku ällöttävä musta kakara. Tätä kersaa ei ole opetettu tavoille, että kaverin kupilla käydään norkoilemassa vasta kun se on tyhjä. Riiviö ahtaa pöperöä kitaansa sellaisella vauhdilla, että silmissä vilisee.

Termiitti on yrittänyt mulkoilla emäntää kaikkein syyttävimmällä katseellaan: "Katso nyt, se syö taas kaiken. Kuvittele mieleesi Saharan etelälaitamille ravinnon puutteeseen uuvahtanut kameli, jonka paljaita kylkiluita aavikkotuuli hivelee. En ole kameli enkä asusta aavikolla, mutta ravinnon puutteeseen näivetyn kohta minäkin." Tällä dramaattisella katseella on kai ollut jotakin merkitystä, sillä emännällä on sentään sen verran säilynyt kunnioitusta talon vanhempaa koiraa kohtaan, että hän rientää pelastamaan annoksesta edes ne viimeiset murenat.

Ennen maailmanloppua ulkoilulenkit olivat mitä mukavinta liikuntaa sekä emännälle että tämän koiralle. Yhdessä he taapersivat illoin kohti auringonlaskua ja treenasivat noutoja kaikessa harmoniassa (emännän huomio: lenkit koostuivat usein siitä, että emäntä yritti iltapimeässä pitää silmällä ihmisen pas**kikkareille raivoisalla innolla rientävää koiraa ja yrittää painaa mieleensä, mihin oli heittänyt viimeisen damin, joka ei kiinnostanut otusta pätkääkään).

Nyt on ulkoilusta kaikki hauskuus kadonnut. Musta inhotus riippuu milloin korvanlehdessä, milloin kintussa kiinni, (pas***)hakuhommistakaan ei tule mitään. Riiviö on luikerrellut jollakin käsittämättömällä keinolla emännän sydämeen eikä emäntä muista Termiitin olemassaoloa enää ollenkaan.

Pikkuyökötys on muka noutavinaan damia innokkaasti ja on palauttavinaankin niitä emännälle suurten kiitosten saattelemana. Mitä varten emäntä ei kehunut Termiittiä lainkaan silläkään kertaa, kun se tuli melkein ensimmäisestä pyynnöstä luo ja palautti samalla emännälle uhkean rotanraadon (emännän huomio: nieli viimeistä raajaa juostessaan käskystä vastentahtoisesti luokse)? Aika puolueellista peliä tuntuu olevan!

Termiitti on viime päivät suunnitellut jo sitä aikaa, kun tuo karsea naskalihammas lähtee takaisin sinne mistä se on tullutkin. Koska ei kai se nyt pysyvästi ole muuttanut samaan mökkiin - eihän?

Sen aikaa otus aikoo teeskennellä sopeutuneensa uuteen tilanteeseen, jossa joku pehmeä paketti kaivautuu kainaloon tuhisemaan ja näkee yninästä päätellen vauhdikkaita unia. Ja nuolee hellästi suupieliä aina herättyään. Ja jaksaa leikkiä loputtomasti. Ja...

Koska ennen maailmanloppua kaikki oli kuitenkin paremmin. Makuuhaavatkin olivat sentään itse aiheutettuja.
 

↑ takaisin ylös

JUNIORIEN TARINAT

1. KAUDEN KORKKAUS MÄNTÄSSÄ: HALUTAAN VAIHTAA OHJAAJA

Olinpa tässä lauantaina availemassa kautta Mäntän Talvinomessa. Emäntä oli aloittanut hermoilun tapahtuman vuoksi jo hyvissä ajoin, vatsakipuakin valitteli automatkalla. Itsessäni en havainnut normaalista poikkeavia oireita, mitä nyt nälkä jäyti vatsassa. Emännän mukaan apetta ei kuulemma kannata vetäistä mahan täydeltä juuri ennen suoritusta. Tjaa, kyllä se itsekin näytti eväsleipää popsivan menomatkalla.

Paikan päällä oli meno ja meininki alkamaisillaan, kun suunnistimme sinne lähes Iironkäkkyrässä olevaan kisapaikkaan. Kauheasti oli koiria paikalla. Yritin mennä tervehtimään jokaista vuorollaan, kuten mielestäni kohteliasta on. Mutta emäntä ei antanut, vaan nyki minua rumasti kaulapannasta ja käski keskittyä. Tuumasin, että ei sitten, seurataan, jos se kerran emäntää miellyttää.

Aika pitkäksi aikaa se jätti minut ja seuraneitinä matkassa olleen ruskean otuksen autoon odottelemaan. Jotakin epämääräistä pauketta kuului koko ajan taustalta. Ja koska nälkä vaivasi ikävästi, suikaloin siinä ajankuluksi yhden alusena toimineen lampaantaljan. Kaikki mitä ei ole erikseen kielletty, on ilman muuta täysin sallittua!

Lopulta koitti hetki, jolloin emäntä suvaitsi palata autolle. Starttasimme matkaan kohti minun koepaikkaani. Emäntä epäili etukäteen, ettei hommasta tulisi yhtään mitään, sillä emme olleet ehtineet kauheasti harjoitella. Siis harjoitella mitä? Ei minun ainakaan tarvinnut mitään treenata. Minua jo hiukan suututti moinen ajattelu: miksi edes lähteä matkaan, jos kerran emäntä tuomitsee minun mahdolliset edesottamukseni jo ennalta?

Marssimme omalla vuorollamme suorituspaikalle. Itse ajattelin mennä tutustumaan tehtäviin jo etukäteen, mutta emäntä vaatimalla vaati minua seuraamaan vierellä ja kiltisti odottamaan, kunnes kutsu kävi. Aika kävi kyllä vähän pitkäksi ja sitä paitsi venäytin kaulani, koska jouduin liian kaukaa kurottelemaan nähdäkseni koetapahtumia. Jonkun piti yrittää olla selvillä mitä tapahtuu, koska emäntä tuntui harhailevan muissa atmosfääreissä.

Tuomari kutsui meidät paikalle, josta ilmeisesti oli tarkoitus etsiskellä jotakin. Emäntä sanoi, että alueella olisi kyyhkyjä ja fasaaneja. Mitäs ne sellaiset lokit ovat? Ihan uusia tuttavuuksia! Tuomari opasti hakualueen reunat emännälle ja tämä lähetti minut iloisesti juuri sille alueelle, jolla sitä riistaa ei ollut. Kävin kuitenkin tunnollisesti läpi myös sen alueen. Vasta kun tuomari vinkkasi emännälle, missä suunnassa niitä siivekkäitä olisi helpommin löydettävissä, tyhjensin sitten koko alueen. Yhdestä kyyhkystä en olisi niin välittänyt, mutta emäntä käski tuoda senkin pois. Olin tietenkin kuuliainen ja tottelin. Se tosin on sanottava, että tehtävä olisi ollut huomattavasti helpompi suorittaa, jos emäntä olisi ollut tehtäviensä tasalla.

Seuraavana tassuttelimme markkeeraus- ja ohjaustehtäväpaikalle. Paikalla oli aika pelottavan näköinen tuomarisetä, tarkemmin ilmaistuna sen ahteri. Sattui juuri pyllistämään minulle, joten ymmärrettävästi vähän ahdistuin näystä. Toiselta puolen katsottuna tuomari ei ollut enää ollenkaan paha, ja haulikkokin sillä oli matkassa. Markkeeraukset olivat ensinnä suoritusvuorossa ja niiden hoitoa emäntä ei sentään tyrinyt. Vaikka aika hankalaahan ne olisi sössiä muuten kuin seisomalla suoraan heittojen edessä ja estämällä näkyvyyden, mutta sitä emäntä ei sentään onnistunut tekemään. Suoriuduin moitteettomasti hommasta, tietenkin.

Ohjaus olikin sitten kamalaa katsottavaa. Emäntä toimi tilanteessa äärimmäisen rauhallisesti, jopa siinä määrin rauhallisesti, että epäilin alusta pitäen sen olevan unessa. Tai muuttuneen zombieksi. Joka tapauksessa se lähetti minut tyylikkäästi matkaan ja jäi sitten seisomaan paikalleen tyhmä hymy naamallaan täysin kokovartalokipsissä. Tuomari repi tässä vaiheessa hapsiaan. Minä etenin ohjeen mukaisesti linjaa ojalle asti, jolloin kyselin hiukan emännältä neuvoa. Se tyhmä pillitteli minulle, että siinä se on. Ja mikä? Se oja vai? En minä nyt sitä rupea palauttamaan!

Emäntä oli tässä vaiheessa täysin turha kapistus koko kokeessa. Ei se mitään ohjeita ainakaan osannut antaa, joten päätin ratkaista tehtävän omatoimisesti. Etsin sopivan ylityspaikan, tein pikkupätkän hakua ja sieltähän se kani löytyi. Aivan helppo nakki! Suoriuduin tehtävästä erinomaisesti. Tuomari ei kylläkään arvostanut lainkaan hakutaitojani, vaan soimasi emäntää ohjaamisen puutteesta. Kuulemma ohjaustehtävässä emännän piti kertoa minulle mihin mennä, ja minun olisi pitänyt niiden ohjeiden mukaan löytää perille ja tuoda sitten se riista. Hei haloo: oletteko koskaan yrittäneet löytää emännän ohjeiden perusteella perille? Ei niillä koordinaateilla päädy kuin harhaan!

Joka tapauksessa päivän saldo oli oikein mukava. Sain fantastisista performansseistani kelpo arvosanat ja arviot, emännälle sen sijaan osoitettiin arvioinnissa seuraava loppukaneetti: "... Koira korvaa hienosti ohjaajan puutteita."

Lopuksi esitän tuon otsikon toiveen: "Myyd... (ei sitä kukaan osta kuitenkaan) vaihdetaan kerran käytetty, ohjaustehtävän jälkeen tarpeettomaksi tullut kokovartalokipsi kokovartalopeiliin. Vaihtoehtoisesti halutaan vaihtaa ohjaaja hiukan päivitetympään versioon. Nykyinen ei osaa ohjata koiraa, mutta on ihan hyvä kokki."
 

↑ takaisin ylös

2. PIRKAN DAMMIT ELI MITEN ISÄNTÄ SAADAAN VIILTÄMÄÄN RANTEENSA AUKI

Kovasti oli Keltainen Piru isännän kanssa harjoitellut jo kuukausien ajan erilaisia noutajantaitoja ja isäntä olikin ollut erityisen tyytyväinen edistymisen tasoon. Kieroilut palautuksissa oli saatu lähes tyystin häviämään, linjan alkeet taottua takaraivoon, markkeerauskykyä testattua vaihtelevissa maastoissa ja myös hakemisen riemua kokeiltua.

Isäntä tosin oli manaillut koiran juoksujen alkamattomuutta, ikääkin kun on ehtinyt reilun vuoden verran mittariin kertyä. Ylenmääräisen kuuliaisena tyttönä Keltsi aloitti juoksunsa, kun niitä niin hartaasti toivottiin. Torstaina pyyhittiin veritippoja lattioilta kun sunnuntaina piti olla starttaamassa Pirkan Dameissa. Onneksi järjestäjät lupasivat, että kisata saa, mutta aivan viimeisenä kaikkien muiden suoritusten jälkeen.

Kenraaliharjoitukset antoivat hiukan viitteitä siitä, että odotettavissa ei sunnuntaina olisi ehkä aivan nappisuoritus. Otuksen mielenkiinto tuntui alkaneen kiiman myötä suuntautuneen sulhasenhankintaosastolle enemmän kuin niihin tehtäviin, mitä isäntä oli ajatellut koiralle. Osallistumista itse skabaan ei silti viitsitty perua, kun kerran oli jo lähtemään asennoiduttu.

Jo koitti tuo suuri aamu, jota oli kieli pitkällä useamman viikon odoteltu. Hiukan epävarmoin mielin suunnattiin kohti Rönnvikin viinitilaa, jonka tiluksilla tapahtuma jo muutaman vuoden ajan on huhtikuun alkupäivien tienoille pidetty. Paikalla oli valtava määrä koiria ohjaajineen: yhdistysten joukkueita oli 17 kappaletta, kennel- ja sekajoukkueita 15 ja yksilökisaajiakin 40.

KP jätettiin autoon odottelemaan omaa vuoroaan sillä välin kun isäntä ja muu reissuporukka tutustuivat maastoihin ja tehtäviin. Suorituspaikat olivat ihan tyypillisessä suomalaisessa sekametsässä, tehtävät vaikuttivat normaaleilta eivätkä millään muotoa mahdottomilta.

Pitkälle iltapäivään venyi ennen kuin Keltsi oli suoritusvuorossa. Se käyttäytyi hämmästyttävän asiallisesti odottelualueella, malttoi jopa heittää välillä maahan pötköttämään. Tämä käytös tuuditti isäntää valheelliseen turvallisuuden tunteeseen, hän ei vain huomannut, miten falskisti sädekehä koiran pään päällä kimmelsi. Otsanahan alla se hautoi pitkiä pirunsarvia, mutta piti ne vielä isännän katseelta piilossa.

Ensimmäisenä suoritettiin hakutehtävä. Melko pienelle alueelle oli piilotettuna kuusi damia, joita oli kolme minuuttia aikaa noutaa. Kettu ampaisi luvan saatuaan vauhdilla matkaan ja katosi sekunnin sadasosassa horisonttiin. Isännällä ei ollut aavistustakaan, missä hänen keltainen koiransa kaahaili.

Otus oli kuitenkin painellut suoraa päätä kauimmaiselle damille, jota oli jo palauttamassa. Kuultuaan isännän pillin vihellyksen se pudotti noutoesineen puoliväliin ja hörhelsi muutaman pikku kaartelun jälkeen hölmistyneen isännän luo ilman damia. Koetilanteessa on mukava opetella uusia juttuja, mitä ei kotona ole vielä tullut testattua! Sitä paitsi, kai se isäntä jo tuolta matkalta löytää sen damin itsekin. Luulisi olevan tylsää vain seisoskella koko ajan, pikku patikkaretki hakualueelle pistää veren kiertämään isännänkin suonissa.

Keltsi ei ollut tiennytkään, miten mukavaa kokeissa käyminen on. Alueella oli mahtavia hajuja, hirveästi kivoja ihmisiä ja toisia koiria. Yleisön läsnäolo sai sen pistämään parastaan, kotona kun ei koskaan ole ketään harjoittelutilanteita pällistelemässä. Pitkät sarvet keikkuen se ehti kolmessa minuutissa tutkia uutterasti koko alueen kaikki hajut läpi, ja niitähän sinne oli päivän mittaan ehtinyt kertyä.

Hakualue tosin oli aika pieni, siitä miinusta järjestäjille. Tähdätkää ensi vuonna sellaiseen hehtaarin kokoiseen plänttiin! Kettu nimittäin ehti kolmen minuutin aikana hienosti piipahtaa tutustumassa hakualueen lisäksi myös markkeerauspaikkaan, olihan se hyvä kartoittaa edessä olevia tehtäviä jo etukäteen. Paluumatkalla se tervehti sydämellisesti paria odotusalueen kultaistanoutajaa ennen kuin palaili hakualueelle.

Keltaisen Pirun mielestä isäntä vaikutti jotenkin ahdistuneelta, sen pillikin näytti siltä, että siitä oli tuskissaan purtu pala pois. Koira päätti olla huomaavainen. Se nappasi matkalla sihteerin kahvikupin mukaansa ja vei sen iloisesti häntä heiluen ohjaajalle. Termospulloa se ei saanut auki, joten kahvinsa isäntä sai käydä itse hakemassa. Valitettavasti tästä ei herunut ainuttakaan lisäpistettä, mutta koska isäntä näytti jo niin murheelliselta, se käväisi noutamassa hakualueelta myös yhden damin.

Vajaan tunnin lisäodottelun jälkeen synkeän näköinen isäntä ja hänen tyytyväinen koiransa pääsivät suorittamaan eteenlähetystehtävää sekä markkeerauksia. Eteenlähetyksiä oli kaksi peräkkäin samalla janalla. Ensimmäinen lähetys sujui kuin oppikirjan mukaan, pakkohan se nyt oli isännällekin suoda onnistumisen riemua. Toisella eteenmenolla otus ruopaisi uran sammaleeseen ja suihkaisi saman tien pöpelikköön. Lähetyspaikalle jäivät sekä korvat että nenä, jalkoja se ei sentään unohtanut.

Koiraa ei kuulunut eikä näkynyt kutsumisesta huolimatta. Siitä oli epäilemättä äärimmäisen hauskaa samoilla metsässä omaan tahtiinsa. Kylläpä alueella olikin liikkunut monta hyvänhajuista koiraa, tällaisia uroksia ei kotikulmilla keikkunut. Treffien suunnittelu valtasi sen ajatukset niin täydellisesti, että se lähes unohti olevansa liikkeellä seurassa.

Koira päätti välillä palailla eteenlähetysreissultaan ja kuinka ollakaan, isäntäkin oli vielä paikalla. Se oli kauhean ystävällistä häneltä! Ei isännän olisi turhaan tarvinnut jäädä odottelemaan, otus olisi löytänyt autolle ihan itsekin. Ja miten ihmeessä isäntä näytti niin myrtyneeltä? Eteen oli lähdetty ja edetty, hmm - ehkä aavistuksen pidemmälle kuin isäntä oli tuumannut.

Omasta mielestään otus oli edennyt juuri sopivan matkan, isäntä oli jyrkästi eri mieltä. Varmasti sieltä kauempaa olisi myös dameja löytynyt, jos olisi kirmannut riittävän kauas, esimerkiksi Hämeenlinnaan! Harmi kyllä, myöskään tuomari ei arvostanut Koon etenemiskiemuroita, vaan puheli hallinnasta karkaamisesta. Ei pidä paikkaansa. Tilanne oli KP:lla koko ajan hallinnassa.

Viimeiseen osasuoritukseen isäntä suhtautui jo alistuneesti. Hän näki mielessään iltapäivälehtien tekstit: "Tampereen poliisi otti kiinni torilla asiakkaita terrorisoineen keltaisen sarvihirviön. Kauhistuneet paikalla olijat kertoivat pedon nuolleen useammat silmälasit pesukuntoon, paukuttaneen heiluvalla hännällään erään mummon sääret mustelmille ja tyhjentäneen kalatiskin biojäteastian. Otuksen lajista ei ole varmuutta, mutta silminnäkijähavaintojen mukaan se muistuttaa sarvellista labradorinnoutajaa. Eläimen kadottanutta pyydetään ottamaan yhteyttä poliisiin."

Markkeerauksissa koira sentään istui kytkemättä upeasti peppu maassa ja syöksähti noutoon vasta luvan saatuaan. Eikä se kauas kadonnut, vaan tyytyi pyörimään näköetäisyydellä ja tutkimaan lähimaaston ominaishajuja. Toisella lähetyskerralla se ilmeisesti kompastui ensimmäiseen markkeerausheittoon ja palautti sen ohjaajalle. Toisen se jätti isännän noudettavaksi, eihän ole reilua ahnehtia kaikkia tehtäviä itselleen.

Päivän saldoksi jäi laiha pistesaalis. Isännän mielestä otus oli onnistunut jopa alittamaan rimanalituksen, mikä sai hänet lähes kaivamaan partateriä esille. Miten on mahdollista, että koira, jolla normaalisti on loistava vainu, erinomainen haku ja hieno markkeerauskyky, pystyykin moisiin suorituksiin?

Hänen mieleensä hiipi kalvava epäilys, että keltaisen karvakerroksen alla asusti ulkoavaruudellista alkuperää oleva vaihdannainen, joka vain päivätyökseen teeskenteli olevansa labradorinnoutaja.

Sanastoa:

Isäntä = autonkuljettaja eli se, jonka kyydillä pääsee kätevimmin kisapaikalle
KP = ei todellakaan mikään kunniapalkinto, vaan Keltainen Piru
Pirkan Damit = Pirkan Dammit ja monien uusien kirosanojen alkulähde

↑ takaisin ylös